Äiti ja sylikoira. Runoilija ja kuvataiteilija Silja Kejosta kiehtoo koiran fyysisyys.

Haastattelu tehdään Silja Kejosen kotona. Tunnistan ulkona oikean etukuistin pienistä tassunjäljistä. Niitä on painautunut lumeen kaikkialle.

Ikkunaa koristaa neljä erilaista bambifiguuria. Koputan ovelle ja sen takaa alkaa kuulua koiran haukkumista. Silja Kejonen tervehtii Bambi-niminen villakoira sylissään.

– Älä säikähdä sen silmiä, Kejonen sanoo. – Trimmasin sitä eilen ja nyt se näyttää ihan siltä kuin olisi tullut jatkoilta.

Turkoosi pupu lattialla

Bambi hyppelee naulakon alta kurkistavan kehystetyn elokuvajulisteen ympärillä. Julisteen kuva on Pavel Palinowskin mustavalkoisesta Ida-elokuvasta. Silja Kejonen kattaa keittiöön teetä. Hänen puhuessaan lauseissa vaihtelevat tiuhaan elokuvien, kirjailijoiden ja runoilijoiden nimet. Kejosen kanssa tuntuu että eri taiteenlajit kuuluvat yhteen.

Katselen ympärilleni keittiössä. Hyllyssä Riitta Jalosen Kirkkaus lepää sulassa sovussa Koko Suomi leipoo-kirjan kanssa.

– Kirkkaus on lempiromaanini. Tyttäreni Frida sisustaa värien mukaan. Uskon, että se on siinä lähinnä värin takia.

Kejosen on välillä vaikea kutsua itseään kirjailijaksi, vaikka runous on ollut hänelle lapsesta saakka tärkeää.

– Koen olevani ennen kaikkea runoilija. Vanhemmat erosivat, kun olin 11 ja kai isä halusi lohduttaa, kun osti minulle vanhan kirjoituskoneen ja toi sen mukana työpaikan papereita. Rupesin kirjoittamaan kirjoituskoneella runoja ja luin samaan aikaan Edith Södergrania ja kuutelin Eva Dahlgrenia. Myös Frida Kahlo oli siinä. Nämä kolme muodostivat yhdessä pelastuspaketin vanhempien aoerosta toipuvalle.

En malta istua keittiössä, sillä kodissa on paljon, mitä tutkia. Kejonen on asettanut ison turkoosinvärisen akvarellityön lattialle. Pysähdyn katselemaan sitä. Isokokoisen pupuhahmon pää on suurempi kuin ihmisellä. Paperin pupu tuntuu huokoiselta, miltei läpinäkyvältä. Sen toisen silmän ympärille on maalattu herkällä viivalla punainen renkula.

– Jätin työn siihen, kun sille pitää tehdä vielä jotain.

Oletko varma, kysyn. Minusta se on hyvä myös näin. Bambi kävelee teoksen päälle ja alkaa nuuhkia punareunaista silmää. Sen häntä vipattaa.

– Bambi. Et saa syödä sitä, Kejonen sanoo ja nostaa koiran syliin.

Koira- ja ihmiseläimiä

Kannan taskussani aina yhtä haamuneulaa, jolla kiinnitän sinut rintaani.

Kejonen kirjoittaa säkeen maaliskuussa julkaistavassa runoteoksessa Äiti ja sylikoira (Gummerus, 2023). Luen haastattelua varten kokoelmasta kymmenen sellaista runoa, jotka ovat Kejosen mielestä melkein valmiita. Runoja lukiessa en osaa sanoa, tarkoittaako runon sinä, jota puhutellaan, ihmis- vai eläinlasta. Uskon, että niin myös kuuluu olla. Koira on Kejoselle paitsi lemmikki, myös muusa.

– Viime viikonloppuna makasin sängyssä ja Bambi tuli rinnan päälle makaamaan. Laitoin kännykän sen kuonoon kiinni ja nauhoitin sen hengitystä. Myöhemmin nauhoitin vielä omaa hengitystäni, kun aloin ajatella, että voisiko ne laittaa yhdessä soimaan niin että ne sekoittuvat. Mietin, olisiko liian rajua sekoittaa ihmisen ja eläimen hengitykset, mutta sitten päätin että teen sen niin, ettei ihmisen hengitys dominoi, vaan yrittää sovittaa oman hengityksensä siihen koiran hengitykseen, ettei lopputulos mene niin, että hengitykseni tulee aaltona joka imaisee alleen sen toisen.

Hän kertoo, että on tulevaa näyttelyä varten teettänyt valokuvateoksen, jonka viereen tulevat kuulokkeet hengitysten kuuntelemista varten.

Videoteos koirankarvoista

Kun Silja Kejonen sai tietää näyttelyajasta Kaapelitehtaalla yhdessä runoilija, kuvataiteilija Tiina Lehikoisen ja dramaturgi, kuvataiteilija Milka Luhtaniemen kanssa, hän tiesi haluavansa tehdä teoksen, jossa koiran fyysisyys ja läheisyys tulisi jollain tapaa konkreettiseksi.– Päätin tehdä videon, jossa syön koirankarvoja.

Kejonen kertoo olleensa edellisenä viikonloppuna puolisonsa luona ja vetäneensä huulipunaa huulille, kun ehti ajatella, että sillä tavoin karvat jäisivät paremmin huuliin kiinni. Siitä tulisi hyvä video.

– Mutta kun aloin syömään niitä karvoja, tuli huono olo ja huulipunat oli pian täynnä niitä karvoja ja niitä oli myös naamassa. Tein sellaisia mielikuvaharjoituksia, että pystyin siihen. Kun katsoimme puolison kanssa myöhemmin videon, se näytti tosi brutaalilta. Ihan kuin olisin syönyt sen koiran. Koko se prosessi oli niin makaaberi, kun kasvoni olivat lopulta niissä karvoissa ja vaikka niitä tipahteli pois en raaskinut jättää niitä, vaan konttasin maassa ja keräsin takaisin pussiin.Vasta seuraavana päivänä editoidessaan materiaalia Kejonen tajusi, miltä kohtaus näytti.

– Muut taiteilijat näyttivät silmin nähden helpottuneilta, kun sanoin niille Zoom-palaverissa, että joudun luultavasti luopumaan karvan syönnistä, hän nauraa. – He nyökyttelivät vakavina ja hokivat että hyvä, oikein hyvä.

Kätketty äiti

Toinen teossarja syntyi, koska Kejonen oli ollut jo pitkään kiinnostunut valokuvauksen historiasta. Hän näki ensimmäiset kuvasarjat peitteen alle piiloutuneista äideistä ja näiden sylissä istuvista lapsista jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kuvat olivat peräisin viktoriaaniselta ajalta.

– Minua kiehtoi niissä katsojan ja kuvan välinen sopimus ettei nähdä sitä, mikä kuvassa on. Äiti on kuitenkin olemassa ja osa näitä kuvia. Hän on niissä hengittävä lavaste ja mielestäni piilottaminen tekee hänet vielä enemmän näkyväksi. Aihe heräsi minulle nyt, kun oma tyttäreni itsenäistyy. Muistin nämä kuvat uudelleen ja kun Bambi tuli meille, tuntui kuin olisi tullut vauva. Hätkähdin, kun huomasin myös ystäväpiirissäni samankaltaisuuksia sille, kuinka siinä elämänvaiheessa, kun lapset ovat itsenäistymässä, otetaan perheeseen koira. Teossarjan kuvissa koira istuu sylissä ja se, joka sitä pitelee on piilotettu samalla tavalla kuin äidit olivat viktoriaanisissa kuvissa.

Kejonen kertoo, että hänelle Kätketty äiti -teossarjan kuviin liittyy ajatuksena irrottaminen ja luopuminen. Hän ajattelee, että äiti silti on jossain maton alla koko ajan olemassa ja hengittämässä.

– Tiinan ja Milkan kanssa työskennellessä on puhuttu paljon myös eleistä ja asennoista. Viimeksi ajattelin sylissä pitämisen elettä, siis sitä, miten kädet ovat, kun jotain on sylissä ja miten sitä kaipaa, että saa pitää jotain sylissä. Se on fyysinen tunne, hän sanoo.

Bambi jättää mustan lelun rauhaan ja kierähtää selälleen lattialle Kejosen hellittäväksi. Pian lattialta alkaa kuulua tyytyväistä murinaa. Kädet rapsuttavat koiran mahaa. Bambi hyppää ylös ja antaa nopean suukon. Noh, Kejonen toppuuttelee sitä.

Teksti Essi Kummu, kuvat Tomi Kontio