Aistien valtakunta

Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio

Vauvanruoka, kotiruoka, kouluruoka, työpaikkaruoka, armeijaruoka, laitosruoka – syöminen yhdistää kaikkia maailman ihmisiä siitä hetkestä lähtien, kun synnymme. Ruoka ei ole pelkästään yksityinen eikä itse valittavissa oleva asia; me kaikki syömme elämämme aikana myös muiden valmistamaa ruokaa, muiden suunnittelemien ruokalistojen mukaan.

Meidän haluistamme ja hyvinvoinnistamme päätetään moniaalla: alati muuttuvat ravintosuositukset vaikuttavat kaikkialla siellä, missä joukot kokoontuvat syömään. Ruokkiminen on yhteiskunnallinen toimi ja osa näkymätöntä vallankäyttöä. Pärjääkö kasvava koululainen kasvisruoalla, marssiiko armeija linssisopalla? Kun puhutaan ruoasta, puhutaan hyvin usein myös politiikasta.


”Ruokkiminen on yhteiskunnallinen toimi ja osa näkymätöntä vallankäyttöä.”


”Voilla on Suomi rakennettu”, tapasivat vanhemmat sukupolvet sanoa. Sukupolvien erot ja maailmankatsomusten muutokset näkyvät kirkkaina juuri ruokaan liittyvissä arvostuksissa ja sanonnoissa. Itäisen ja pohjoisen Suomen pientilalliset käyttivät 1960–1970-luvuille saakka paljon rasvaisia maitotuotteita, voita ja sianlihaa ravinnokseen. Perinteinen ruoka takasi raadantaan pelloilla ja metsissä maksimaalisen määrän energiaa.

Haluaisin kirjoittaa tähän jotain Pohjois-Karjala-projektista, eläinperäisten rasvojen välttämisestä ja siitä seuranneesta sydän- ja verisuonitautikuolemien vähenemisestä. Mutta kavahdan aihetta, koska voi ja ravitsemus ylipäätään on paljon kuumempi aihe kuin menneinä vuosikymmeninä, jolloin televisiossa esitettiin tietoiskuja terveysasioista ja virallisten tahojen auktoriteettia ei kiistetty – tai ainakaan kotikeittiössä ruokalautasten ääressä toteutetut kiistämiset eivät tulleet valistajien tietoon. Ravitsemuksesta työkseen kirjoittavat saavat nykyisin osakseen vihapuhetta ja uhkauksiakin. Sananvapaus on monen asiantuntijan kohdalla kaventunut rajusti ja itsesensuuri kasvanut.


”Ravitsemuksesta työkseen kirjoittavat saavat nykyisin osakseen vihapuhetta ja uhkauksiakin.”


Ruoka on kapinoinnin aihe silloin kun sitä puuttuu tai kun sen avulla yritetään puuttua itsemääräämisoikeuteen. Kapinointi voi olla niin rajua että se vie hengenkin. Keittiö on aistien valtakunta; ruoka on sensuaalista, ruoka on polttoainetta, ruoka on hienovaraisten luokkaan, valtaan, rahaan, sukupuoleen ja kulttuuriin liittyvien distinktioiden väline. Eipä ihme, että sillä on taiteessa niin keskeinen asema. Miten paljon mielleyhtymiä ruoka herättääkään, tiedostettuja ja tiedostamattomia.

Vähemmän ehkä puhutaan siitä, mitä kirjailijat itse syövät ja miten ruokailunsa järjestävät. Tässä numerossa pääsemme käymään useammankin kirjailijan keittiössä ja ruokapöydässä. Gargantuamaista mässäilyä ei tunnusta harrastavansa kukaan – vallalla ovat nykyaikaiset, kohtuulliset ja säännölliset tavat. Tämä voi toki johtua siitäkin, että suuri osa taiteilijoista on pieni- tai keskituloisia ja hyötyy suunnitelmallisuudesta myös ruokataloudessa.


”Taiteilijapiireissä puhutaan usein ruoan termein myös ammatin aineettomasta puolesta.”


Taiteilijapiireissä puhutaan usein ruoan termein myös ammatin aineettomasta puolesta. Todetaan kohtaamisten tai kokemusten olleen ravitsevia. Puhutaan sielun ruoasta, sanotaan, että jokin teos oli kuin ruisleipää, niin perustavanlaatuista ja tärkeää rakennusainetta omalle työlle.

Tätä aineettomampaa ravintoa tarjoaa Hannele Pohjanmiehen essee ystävyydestään ja yhteistyöstään runoilija Sirkka Seljan kanssa. Juhlistamme esseellä Sirkka Seljan 100-vuotisjuhlavuotta.

Nautinnollisia, meheviä ja hyvin sulavia lukuhetkiä!

 

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja