Kuva: Tomi Kontio
Suomen perustuslaissa turvataan taiteen vapaus (16.3§). Taiteelle annettu vapaus tarkoittaa käytännössä taiteen harjoittamisen rajoittamattomuutta, oikeutta valita aihe, menetelmä ja ilmaisun tapa.
Suomessa ja muissa länsimaissa on perinteisesti valtion ja taiteen välillä noudatettu etäisyyden periaatetta, jota kutsutaan kuvaavasti myös arm’s length -periaatteeksi. Periaatteen tarkoituksena on säilyttää taiteen itsenäisyys. Kun yhteiskunta rahoittaa taidetta, se ei puutu taiteen sisältöihin tai muotoon. Valtio ei määritä, mikä on rahoittamisen arvoista ja mikä ei, mikä on hyvää tai mikä huonoa taidetta, vaan valtio pysyttäytyy käsivarren mitan päässä.
Valtio rahoittaa taiteellista työskentelyä Taiteen edistämiskeskuksen kautta. Ammattitaiteilijoiden työskentelyn rahoittamisesta ja erilaisten yhteisöjen avustuksista päättää noin 250 arvioijan joukko asiantuntijoita, taiteilijoita. Tämä arvioijajoukko tekee taiteen rahoittamisen vertaisarviointia, joka on yksi keskeisimmistä käytännön keinoista toteuttaa taiteen vapautta. Taiteilijat itse päättävät taidetoimikunnissa siitä, millaisen taiteen luomista yhteiskuntamme rahoittaa.
”Taiteilijat itse päättävät taidetoimikunnissa siitä, millaisen taiteen luomista yhteiskuntamme rahoittaa.”
Valitettavasti esimerkiksi taiteilija-apurahoihin liittyvä keskustelu keskittyy varsin usein siihen, olivatko yksittäiset päätökset oikein tai väärin, epäreiluja tai reiluja, oliko lautakunta tällä kertaa oikeassa tai väärässä. Menetelmä itsessään, taiteilijoiden työn rahoittaminen suoraan taiteilija-apurahoilla vertaisarvioinnin avulla, on erittäin toimiva malli ja toteuttaa hyvin periaatetta taiteen autonomiasta. Rahaa on joka tapauksessa jokaisella lautakunnalla jaettavana aina vähän ja rahoittamisen arvoisia taiteilijoita paljon. Apurahaan ei ole subjektiivista oikeutta: ei ole olemassa mittaristoja tai kriteereitä, joiden täytyttyä hakijalle syntyisi oikeus saada apuraha. Apurahojen myöntäminen tapahtuu täysin laadullisin, taiteellisin perustein, eikä suomalaisessa apurahamallissa apurahan myöntäminen riipu muusta taloudellisesta tilanteesta.
Valtion apurahapäätöksien vertaisarviointina tapahtuneesta laatuarvioinnista ei voi valittaa eikä päätöstä tarvitse perustella. Taiteen autonomian ja vapauden turvaamisen näkökulmasta tämä on itse asiassa erittäin tärkeä seikka. Valitusoikeuden puuttuminen tässä kohden vahvistaa taiteen vapautta, sillä oikeuslaitosta tai sen enempää muutakaan viranomaista ei voida taiteen vapauden näkökulmasta asettaa ylimmäksi arvioijaksi taiteen laadusta. Valta on taiteen kentällä, tässä tapauksessa vertaisarvioijilla itsellään.
Epäsuhta hyvien hakijoiden ja käytettävissä olevien rahojen välillä on suuri ja rahoitusta saa vain pieni osa hakijoista. Mielestäni se, että ilman taiteellisen työn rahoittamista jää niin suuri, pettyneiden ammattitaitoinen joukko, kertoo siitä, että yhteiskunnan rahoitus taiteeseen on riittämätöntä. Erittäin korkeatasoista taidetta jää tekemättä ja yhteiskunnassa olevaa potentiaalia paljon käyttämättä. Apurahojen määrää tulisikin lisätä ja katseet kääntää enemmänkin siihen, että resurssit ovat jo lähtökohtaisesti liian vähäiset.
”Katseet kääntää enemmänkin siihen, että resurssit ovat jo lähtökohtaisesti liian vähäiset.”
Yhteiskunnassa tarvitaan kulttuuri- ja taidepolitiikkaa, jotta kyseinen sektori toimii menestyksekkäästi. Tarvitaan toimivia rakenteita ja rahoitusmalleja, ilman niitä kulttuuri ei kukoista. Rakenteisiin ja rahoitusmalleihin on kuitenkin sisään rakennettava aina periaate taiteen vapaudesta. On kriittisesti tarkasteltava, mikä taho missäkin kohtaa päättää siitä, mitä rahoitetaan ja mitä ei. Vertaisarvioinnin puolesta kannattaa liputtaa.
Suvi Oinonen
Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja
