Selja Ahava, Kuva Liisa Valonen / Gummerus Kustannus
”Aloitan kutomalla ideoiden verkkoa. Ideat voivat olla teemoja, henkilöiden välisiä asetelmia, tilanteita, kuvia, anekdootteja. Kirjoitan aihioita ensin erikseen ja vailla järjestystä, sitten jossain vaiheessa alan punoa niitä yhteen. En siis työskentele juonen mukaan, ennemmin hahmotan keskeneräistä työtä asetelmana.”
Ystäväkirjassamme tavattava Selja Ahava on julkaissut neljä romaania, ja hänen teoksiaan on käännetty yli 20 kielelle. Miten teokset konkreettisesti syntyvät, ja mitä kieli ja kirjoittaminen merkitsevät kirjailijalle?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
En tainnut haaveilla koskaan muusta ammatista. Taiteilijan mallia sain isoäidiltäni, joka oli kuvataiteilija. Opintovalintojani tein kirjoittaminen edellä: lukion jälkeen hain Oriveden opiston kirjoittajalinjalle, ja vuoden yliopistolla opiskeltuani pääsin Teatterikorkeakouluun dramaturgiaa lukemaan. Opiskelujen aikana kiinnostuin kokeellisesta esitystaiteesta, ja lähdin opiskelijavaihtoon Lontooseen, ja kymmenen vuoden ajan asuinkin Lontoon ja Helsingin väliä. Seurasin Lontoossa aktiivisesti nykytaidetta, koska kaveripiiriini kuului kuvataidetaustaisia ihmisiä. Kuvataide on puhutellut minua enemmän kuin esimerkiksi perinteinen teatteri tai elokuva. Viime vuosina olen ammentanut paljon myös vanhemmasta kuvataiteesta.
Vuonna 2008 Gummerus järjesti kirjailijakoulun, johon haettiin keskeneräisellä käsikirjoituksella. Niin lähti ensimmäinen kirjani muotoutumaan. Siinä vaiheessa olin tehnyt töitä jo käsikirjoittajana, mutta ammatti-identiteettikipuilut loppuivat kyllä sitten vasta sitten siihen ensimmäisen romaanin julkaisemiseen. Ensimmäinen romaani syntyi itse asiassa osana paranemisprosessia: Olin menettänyt Teatterikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen kirjoituskykyni ja itsetuntoni, ja nousin siitä kuopasta kirjoittamalla itseni kirjailijaksi. Se oli lähes maaginen kokemus.
”Kirja saa Suomen
ulkopuolella aina hieman enemmän vapautta, eikä kirjailijan persoona määritä sitä.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Se on mielekästä työtä. Sen on pakko olla sitä, koska mitään muuta perustetta sille ei ole. Saa tehdä jotain, mikä on arvokasta kestävällä eikä rahassa mitattavalla tavalla. Kirjailijan ammatissa on paljon vapautta, mikä on mahtavaa, jos vain kestää asian kääntöpuolena olevan epävarmuuden.
Käännösten myötä olen päässyt tutustumaan moneen kiinnostavaan kääntäjään, kustantamoon sekä erilaisiin kirjallisuusperinteisiin. Olen vieraillut uusissa maissa sekä Euroopassa että Aasiassa. Tämä on ollut itselleni todella arvokasta. Kirja saa Suomen ulkopuolella aina hieman enemmän vapautta, eikä kirjailijan persoona määritä sitä.
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Aloitan kutomalla ideoiden verkkoa. Ideat voivat olla teemoja, henkilöiden välisiä asetelmia, tilanteita, kuvia, anekdootteja. Kirjoitan aihioita ensin erikseen ja vailla järjestystä, sitten jossain vaiheessa alan punoa niitä yhteen. En siis työskentele juonen mukaan, ennemmin hahmotan keskeneräistä työtä asetelmana. Kirjoitan eri päivinä käsikirjoituksen eri puolille. Välillä piirrän karttoja tai rakennehäkkyröitä, joilla visualisoin itselleni keskeneräistä materiaalia.
Kirjoitan mielellään aamuisin, ja teen töitä noin kahden tunnin jaksoissa. Olen aika levoton ja huonosti keskittyvä ja joudun huijaamaan itseäni takaisin käsikirjoituksen pariin erilaisilla tempuilla. Silloin kun perhe ei aseta työlle rajoitteita, teen useita lyhyitä kirjoitusrupeamia päivän aikana. Kirjoitan aika niukasti mutta suht valmista, eli en kuulu kirjailijoihin, jotka rönsyävät paljon ja heittävät sitten myös reippaalla kädellä pois. Olen enemmän sellainen nypertäjä.
Kahden viimeisimmän kirjan kohdalla taustatyö on ollut laaja, joten kirjoittaminen on limittynyt lukemisen ja videoiden, kuvien, taulujen jne. katsomisen kanssa.
”En työskentele juonen mukaan, ennemmin hahmotan keskeneräistä työtä asetelmana. Kirjoitan eri päivinä käsikirjoituksen eri puolille.”
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Olen haastanut itseäni johonkin uuteen jokaisen kirjan kohdalla ja kokenut ne kaikki henkilökohtaisesti merkittäväksi siinä hetkessä, jossa ne ovat syntyneet. En osaa nostaa yhtä yli muiden. Taivaalta tippuvat asiat on kulkenut mukanani pitkään, koska sitä on käännetty niin monelle kielelle ja käännöksiä ilmestyy edelleen. En kuitenkaan pidä sitä parhaana kirjanani. Tai ainakin se on keskeneräinen.
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Matti Mäkelä kutsui luomistarvetta ”muodon antamisen ikäväksi”. Ihanasti sanottu. Tarve kirjoittaa, sanallistaa jokin osa todellisuutta, yritys antaa hahmo – ja väistämättä aina epäonnistua tässä yrityksessä – tästä minulle kirjoittamisessa on kysymys. Kieli on rajallinen väline, todellisuus puolestaan rajaton, ja tähän jännitteeseen kirjoitus syntyy.
Kirjoittaessa kuuntelen kieltä kuin melodiaa. Luen tekstiä usein ääneen kuullakseni sen poljennon ja mietin myös paljon sitä, mitä sanojen välissä jätetään sanomatta. Teksti on suhteessa aina siihen, mikä jätettiin pois.
”Kieli on rajallinen väline, todellisuus puolestaan rajaton, ja tähän jännitteeseen kirjoitus syntyy.”
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Pitää sietää epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Usein ajattelen, että tämä on ammatin harjoittamisen kannalta tärkeämpää kuin kirjoitustaito.
Kannattaa opetella kuuntelemaan ja ymmärtämään palautetta, muuten tuhlaantuu kauheasti aikaa.
Pitää aloittaa. Ja sitten pitää jatkaa. Kirjoittamista opettaessani mietin usein, että tekstin kehittely ja uudelleenkirjoittaminen on se vaihe, jossa oppilaat alkavat erottua toisistaan. Jos kirjoittaminen on ammatti, se on työtä siinä missä muukin työ.
”Pitää aloittaa. Ja sitten pitää jatkaa. Kirjoittamista opettaessani mietin usein, että tekstin kehittely ja uudelleenkirjoittaminen on se vaihe, jossa oppilaat alkavat erottua toisistaan.”
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Kun arki, harrastus, työ ja vapaa-aika ovat kaikki yhtä ja samaa jatkumoa, täytyy jonkinlaisia rajoja tosiaan itse luoda. Aina ei ole helppo määrittää, milloin teen työtä ja milloin en.
Jaan elämääni toisen kirjailijan kanssa. Työskentelemme eri huoneissa ja tapaamme lounaalla keittiössä. Nautin päivittäisistä keskusteluista, kun jaamme työhön liittyviä ajatuksia ja kysymyksiä yhteisen aterian äärellä.
Juokseminen auttaa ajatusten putsaamisessa. Elämääni on kuulunut myös 25 vuoden ajan japanilainen budolaji nimeltä taido. Dojolle astuessani muut asiat unohtuvat.
Muusta irrottautumisesta huolehtivat kouluikäiset lapset…
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Samuel Beckett: Millaista on. Rakastan Beckettin proosaa. En oikein tiedä, miksi se vaikuttaa minuun niin suorasti, mutta rupean itkemään tavallisesti viimeistään viidennellä aukeamalla… Hänen toivottomassa yrityksessään sanoittaa se, mitä sanoilla ei koskaan voi tavoittaa, ja tämän yrityksen ja epäonnistumisen loputtomassa toistossa on jotain niin komeaa ja koomista, että liikutun. Beckett ottaa sanat niin tosissaan.
- Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle. Myös tämä kirja minulla on tarve lukea säännöllisin väliajoin. En vieläkään ihan tavoita, mitä se käsittelee. Jokaisella lukukerralla se on käsitellyt eri asiaa, mutta aina olen kirjan luettuni kuohuksissa. Myös Kertészin Lopetus on hieno. Hän kuuluu kirjailijoihin, jotka työstävät samaa aihetta tai tarinaa kirjasta toiseen. Tällöin muoto korostuu. Lopetuksessa on hämmästyttävä rakenne.
- Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. Myös tämän kirjan rakenne ihastuttaa ja inspiroi minua. Päivän talo, yön talo muodostuu lyhyistä fragmenteista, jotka Tokarczuk punoo taidokkaaksi kudelmaksi. Kirjan lukeminen on keveää, ja jättää lukijalle paljon tilaa – se on teos, jota voi aidosti tulkita hyvin monella eri tavalla. Tokarczukin maailmassa ihminen on aina osa suurempaa kuvaa – hän kuuluu yhteisöön, historialliseen jatkumoon, uskonnon ja maagisen piiriin – paikkaan, aikaan ja ikuiseen.
