Ammattina kirjailija: Pete Suhonen

Pete Suhonen
Pete Suhonen, kuva Heini Larros

Mikä on parasta kirjailijan ammatissa? ”Käsikirjoituksen alkukiihdytys on toiseksi parasta. Parasta on loppusuora kun talo valmis ja sisustaminen alkaa.”

Ystäväkirjassamme tavattava Pete Suhonen on julkaissut viisi romaania ja toiminut mm. toimittajana ja päätoimittajana. Millainen oli Suhosen tie kirjailijaksi?

Kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kun luin opiskelijaboxissani Stephen Kingin Hohtoa, jätin valot päälle yöksi. Päivisin yritin kirjoittaa kauppakorkeakoulun tietokoneluokassa kauhutarinaa, jossa isoäiti sekoaa pahanpäiväisesti poikansa saarihuvilalla. Ne nelisenkymmentä liuskaa ovat pahinta sontaa, mitä olen koskaan kirjoittanut tai herravie lukenut, mutta tunne oman kaunokirjallisen tekstin tuottamisesta oli miltei hengellinen kokemus, matka rinnakkaiseen. Sitten ajoin taksia, toin maahan kenialaisia käsitöitä, tein toimittajan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan töitä City-lehdessä, kunnes en enää. Olin nelikymppinen, kun päätin aloittaa kirjailijahomman, koska lihava ruoppaajamies alkoi puhella mielikuvituksessani minulle kaikenlaisia Hitler-asioita. Niin syntyi esikoisromaanini Hitlerin kylkiluu (WSOY, 2012). Minulla on aina ollut tunne, että sain synnyinlahjana mukaani pari kiinnostavaa tarinaa, enkä tarkoita sitä mummo murhaa mökillä -juttua. On ilmennyt, että niitä tarinoita on enemmänkin.

”Tunne oman kaunokirjallisen tekstin tuottamisesta oli miltei hengellinen kokemus, matka rinnakkaiseen.”

Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?

Käsikirjoituksen alkukiihdytys on toiseksi parasta. Parasta on loppusuora kun talo valmis ja sisustaminen alkaa.

Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?

Kirjoitan parhaiten ja mieluiten heti aamulla. Mieluiten huoneessa, jonka ikkunat katsovat itään. Kolmen tunnin työn jälkeen laatu heikkenee. Sen jälkeiset tunnit ovat editoinnille tai taustatyölle. Jos yritän kirjoittaa, kirjoitan todennäköisesti roskaa. Lopulta kuitenkin jokainen kirja syntyy vain istuen tai ei ollenkaan. Enemmän perseellään, enemmän kirjoja. Minulla on vielä tekemistä tässä.

”Lopulta kuitenkin jokainen kirja syntyy vain istuen tai ei ollenkaan. Enemmän perseellään, enemmän kirjoja.”

Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?

Poikani ja meri (Kosmos, 2017). Minulla on kolme poikaa, joten teoksen keskeisintä teemaa, isänä olemista – ja nimenomaan pojille – en voi enkä halua väistää. Tähän mennessä olen hiffannut, että parhaimmillaan isän homma on merta ja hikeä. Kyyneleet kannattaa pääsääntöisesti niellä.

Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?

Täydellistä vapautta itsensä ilmaisuun, jota poliittinen korrektiuskaan ei kahlitse. Mutta ennen kaikkea kirjoittaminen on ajattelemista. Kirjoittaminen on usein helpompaa kuin puhuminen, se on myös täsmällisempää. Mikä mukavinta, kirjoittamalla voi päästä itsensä sisään, kunhan pitää huolen siitä, että löytää myös ulos.

”Lahjakkaita on paljon. Lahjakkaita ja sisukkaita on vähemmän. Lahjakkaita, sisukkaita ja rohkeita on liian vähän.”

Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?

Lahjakkaita on paljon. Lahjakkaita ja sisukkaita on vähemmän. Lahjakkaita, sisukkaita ja rohkeita on liian vähän. Eikä niitä juomia sitten näppiksen viereen.

Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?

Fiktion kirjoittaminen on minulle tapa rentoutua muista kirjoitustöistä ja toisin päin. Mutta siis: pyrin juoksemaan joka päivä. Kesäisin veneilen ja vietän saarielämää Suomenlahdella. Yritän myös vaikuttaa asuinpaikkani Lauttasaaren asioihin. Lukijana olen kranttu, hylkään kirjan parin sivun jälkeen, jos se ei vaikuta tyylillisesti kyllin eheältä tai onnistu puhuttelemaan minua. Nyrkkeilyotteluista seuraan tylsätkin loppuun asti.

Kolme rakasta elämän tärkeimpiä teoksia
  • Ernest Hemingway: Saaret ja virta. Rakas on etenkin postuumisti julkaistun romaanin ensimmäinen osa. Se käsittelee kirjailijalle ominaiseen, lohkaremaiseen tyyliin taiteilijaisän ja hänen poikiensa välistä suhdetta saariparatiisissa Bahamalla.
  • Raymond Chandler: Hyvästi kaunokaiseni. Chandler on kovin tietoinen itsestään kirjoittajana, mutta ehkä juuri siksi hänen teoksensa soivat niin fiinisti, että joskus ajattelen hänen kirjoittaneen ne John Coltranen saksofonille.  
  • Jennifer Egan: Sydäntorni. Unenomaisessa kertomuksessa on hieno kaninkolo kuolemaan ja ihailtava loppuratkaisu.