”Kirjoittaminen on asia, jossa koen olevani hyvä. En sillä tavalla, etten voisi kehittyä, vaan sillä tavoin että se tuottaa minulle maksimaalisen tyydytyksen tässä elämässä. Tekstin kautta koen yhteyttä muuhun maailmaan.”
Ystäväkirjassamme tavattava Katja Kettu on kirjoittanut viisi romaania, novellikokoelman ja näytelmiä sekä toimittanut useita teoksia. Miten teokset syntyvät, ja miksi kirjailija on päättänyt kirjata ylös kaikki työtuntinsa? Mikä on parasta kirjailijan ammatissa?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
Jaah. Itsepäisyyden ansioista. Olin haaveillut pitkään kirjailijan urasta, mutta se tuntui suurelta ja kaukaiselta haaveelta. Jo 6-vuotiaana kirjoittelin pikku juttuja äidin kokouspapereiden taakse, ja teininä kirjoitin paljon pöytälaatikkoon. Äidinkielenopettaja kiikutti tekstejäni läänintaiteilijalle, joka kuitenkin sai kertoman mukaan hermoromahduksen ja karkasi Espanjaan. Tämän jälkeen kului kymmenen vuotta siihen, että uskalsin näyttää tekstejäni seuraavan kerran. Tällöin silloinen animaatio- ja elokuvaopettajani patisti minua kirjoittamaan. Baari-illan päätteeksi päästinkin suustani valkoisen valheen: Minä olen jo kirjoittanut romaanin. Se ei aivan pitänyt paikkaansa, mutta lupaus täytyi lunastaa, joten kirjotin kirjan, Surujenkerääjän ensimmäisen version. Romaanitekele päätyi WSOY:lle, josta tuli kuitenkin melkoista avokämmentä: Nyt pitäisi ryhtyä töihin. Päätin, että tässä oli tilaisuuteni. Pyrin Tampereen yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja pääsin. Seuraavat vuodet keskityin kirjoittamiseen vailla mitään takeita teoksen ilmestymisestä. Lopulta vaivannäkö palkittiin ja esikoiseni julkaistiin. Ymmärsin heti, että tämä on ala, josta olen haaveillut. Pitkään kuvittelin myös, etten joutuisi julkisuuden kanssa tekemisiin, mikä tuntui ujosta ihmisestä turvalliselta. Ajattelin, että olen olemassa vain tekstieni välityksellä. Tätä käsitystäni olen myöhemmin joutunut korjaamaan. Silti olen polulla, jolla on arvokas tallustaa. Kirjoittaminen on asia, jossa koen olevani hyvä. En sillä tavalla, etten voisi kehittyä, vaan sillä tavoin että se tuottaa minulle maksimaalisen tyydytyksen tässä elämässä. Tekstin kautta koen yhteyttä muuhun maailmaan. Toki olen myös tarinankertoja, kuten tämäkin haastattelu paljastanee.
”Pitkään kuvittelin myös, etten joutuisi julkisuuden kanssa tekemisiin, mikä tuntui ujosta ihmisestä turvalliselta. Ajattelin, että olen olemassa vain tekstieni välityksellä. Tätä käsitystäni olen myöhemmin joutunut korjaamaan.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Vapaus. Ettei kukaan määrää, milloin ja mitä pitää tehdä. Se vaatii kyllä sitten itsekuria, mutta siihen olen tottunut. Hienoa on, että vaikken olekaan historioitsija tai kulttuuritutkija, saan silti perehtyä ihmiskunnan menneisyyteen ja erilaisiin virtauksiin, aatemaailmoihin ja kohtaloihin. Minua kiinnostaa etenkin, kuinka paljon ihminen voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa ja kuinka paljon se on suurten historian mullistusten sanelemaa. Liikun mieluusti mikrohistoriasta makroon, tarkastelen asioita läheltä ja kaukaa. Se, mikä yksilöstä vaikuttaa omalta valinnalta, voi suuressa mittakaavassa osoittautua vallan toiseksi. Toisaalta on kiinnostavaa, kuinka paljon pieni ihminen voi vaikuttaa maailman tapahtumiin. Minua kiinnostavat hyvän ja pahan teemat sekä ikiaikainen kysymys moraalin synnystä ja alkulähteestä.
Minulla on ollut erittäin hyvä tilanne kirjoittamisen suhteen jo monen vuoden ajan. Saan valita työni ja minulla on uskoa siihen, että romaanejani julkaistaan tulevaisuudessakin. En tee tällä hetkellä mitään mikä ei kiinnosta minua. Sitä on kirjailijan vapaus. Toisaalta pätkittäinen tekeminen vaatii täsmällisyyttä ajatusten ja tekemisten lokeroimisessa. Tällä hetkellä valmistelen romaania, kirjoitan elokuvakäsikirjoitusta, puran aineistoa elämäkertaa varten ja opetan Teatterikorkeakoulussa.
”Toisaalta pätkittäinen tekeminen vaatii täsmällisyyttä ajatusten ja tekemisten lokeroimisessa. Tällä hetkellä valmistelen romaania, kirjoitan elokuvakäsikirjoitusta, puran aineistoa elämäkertaa varten ja opetan Teatterikorkeakoulussa.”
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Tällä hetkellä teen töitä 8 h/pvä tiukan aikataulun vuoksi. Herään aamusta yhdeksän aikaan, teen muutaman tunnin töitä. Sitten päiväunet, päivän puuhia ja illasta toinen rupeama. Olen alkanut pistää tunnit muistiin ihan siitä syystä, että usein taustatyötä, esiintymisiä sun muuta ei edes huomaa laskea varsinaiseen työaikaan. Silloin tulee tehneeksi rankkoja päiviä, joiden päätteeksi kuitenkin on vaillinainen olo, ettei oikeasti osaa eikä ole tehnyt tarpeeksi. Se syö työmoraalia ja väsyttää.
Käytän noin kolmasosan ajasta taustatyöhön, sitten aikaa kuluu rakenteen hahmottamiseen, henkilöiden suunnitteluun ja loput on ankaraa kirjoittamista.
Olen koronan vuoksi esiintynyt vähemmän, mikä on ollut tekemisen kannalta erittäin huojentavaa. Tällä hetkellä teen elämäkertaa muusikko Ismo Alangosta. Minulla on haastatteluja varten assistentti auttamassa haastattelujen litteroinnissa. Se onkin nyt ollut ensiarvoisen tärkeää, kun haastatteluja on kertynyt kevyesti yli tuhat sivua.
”Olen alkanut pistää tunnit muistiin ihan siitä syystä, että usein taustatyötä, esiintymisiä sun muuta ei edes huomaa laskea varsinaiseen työaikaan.”
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Viimeisin on aina tärkein. Kirjoitusprojektit ovat minulle vuosien syöksymisiä aiheeseen, sen tutkimista, pyörittelemistä, oppimista. Rose on poissa -romaani kertoo suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien kohtaamisesta. Suomalaisten ja ojibwojen jälkeläisiä kutsutaan nimellä ”fintiaani”. Ojibwan kielessä on myös suomalaista kuvaava nimi, ”madodoowinini”, höyrykylpyihminen. Tahdoin perehtyä siihen, miltä tuntuu olla siirtolainen ja miltä joutua sorretuksi. Samalla romaanissa on laajempia teemoja liittyen muistiin ja siihen, kuka historiaa saa kirjoittaa. Naisten ja lasten asema on aina huono siellä, missä esiintyy sosiaalista ja taloudellista sortoa. Kirjaa varten vietin pitkiä aikoja Pohjois-Amerikan reservaateissa ja suomalaisalueilla. Minnesotassa, Michiganissa ja Wisconsinissa tuli kierrettyä viitisen vuotta, ja tuloksena oli tietokirja valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa. Samalla kokoonpanolla valmistui myös firmani Kettutuotanto Oy:n dokumentti Fintiaanit. Minulle kirjoitusprojektit ovat aina syviä sukelluksia kirjan teemoihin. Luen paljon taustakirjallisuutta aiheesta ja sen ympäriltä, teen haastatteluja ja pyörin mieluusti perskärpäsenä tapahtumapaikoilla. Tässä projektissa sain oppia paljon siirtolaisten, alkuperäiskansojen ja USA:n historiasta. Sain monia hyviä ystäviä fintiaanien keskuudesta, opin Amerikan syrjäseutujen monimuotisesta kulttuurista, kielen tärkeydestä, välittämisestä.
Lempikirjan kohdalla on kuitenkin mainittava myös Lapin sotaa käsittelevä romaani Kätilö. Se kertoo sodasta naisen näkökulmasta ja siitä, mitä Suomessa tapahtui kohtalokkaana kesänä ja syksynä 1944. Saksalaismorsiamien kohtalo Suomessa ei ollut helppo. Kätilö oli läpimurto, jota ilman en olisi enää alalla. Kirjailijana toimiminen on taloudellisesti uhkayritys, joka harvoin palkitsee leveällä leivällä. Esikoiskirjan jälkeen toisen kirjan julkaiseminen on jo pieni ihme, puhumattakaan kolmannesta romaanista. Ennen Kätilön kirjoittamista minulle suositeltiin monelta taholta, että siirtyisin houkuttavampiin aiheisiin, kuten tuolloin pinnalla olleisiin nuorten aikuisten kaupunkiromaaneihin. Kuulin myös arvioita siitä, että ehkä ammatinvalinta ei ollut se oikea. Sisuunnuin tästä ja päätin pistää kaiken likoon. Kätilö olikin melkoista metodikirjoittamista, kun piehtaroin sydänsurujen ja masennuksen kanssa. Olen yleensäkin kirjoittaessa paljon yksin ja eristyksissä, mutta varsinkin tuolloin saattoi kulua viikkoja että puhuin yhtään sanaa toiselle elävälle olennolle.
”Kuulin myös arvioita siitä, että ehkä ammatinvalinta ei ollut se oikea. Sisuunnuin tästä ja päätin pistää kaiken likoon.”
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Kieli on se kohta maailmassa johon sijoitun, se on tärkeämpi kuin paikka, jossa asun. Kirjoittaminen on tapa jäsennellä olemassaoloa. Se on myös jatkuva ilon ja mielihyvän lähde. Olen mielikuvitusrikas tyyppi, tykkään nähdä unia, haaveilla ja keksiä tarinoita. Kirjoittamisen vuoksi elämä on aina mielenkiintoista, joskin väliin melko tiivistahtista.
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Ei kannata lannistua. Monenlaista neuvojaa löytyy matkan varrelta, ja jos joku väittää ettet osaa, älä usko. Omaa kieltä ja ääntä pitää kuunnella. Toisaalta voi varautua myös siihen, että työtä saa tehdä tuhottomasti eikä tuntipalkoille ole asiaa. Kirjailijuus on hidas tie, kirjan muoto nykyihmisen eloon raskas. Yhä harvemmalla on rahkeita keskittyä tarinaan ja kieleen, tanssivideoilla pääsee helpommin julkisuuteen. Jos tämän hyväksyy, niin mikäpä siinä.
”Monenlaista neuvojaa löytyy matkan varrelta, ja jos joku väittää ettet osaa, älä usko. Omaa kieltä ja ääntä pitää kuunnella. Toisaalta voi varautua myös siihen, että työtä saa tehdä tuhottomasti eikä tuntipalkoille ole asiaa.”
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Viininjuominen on hyvä mutta pidemmän päälle raskas keino. Siksi suosin joogaa, saunomista, uimista, hömppää. Kissojen kanssa puuhailua ja koirasta haaveksimista. Uin ympäri vuoden luonnonvesissä ja uimahalleissa. Usein tiheiden kirjoitusjaksojen aikana en pääse irtautumaan ollenkaan enkä aina haluakaan – tarinassa on väliin hauskaa viettää päiväkausia itsekseen. On hyvä muhitella ajatuksia takaraivossa, mutta sitten pitää hyväksyä se, että tarinat tulevat uniin eivätkä ihmissuhteet voi hyvin. Fyysinen rasitus on siitä hyvä keino, että se suuntaa turhaa jättöenergiaa tekemiseen ja tyhjentää mieltä.
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Tove Jansson: Muumipappa ja meri. Merkittävä kuvaus kaipuusta ja pyrkimyksestä läheisyyteen.
- Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. 17-v. luettu, järisytti, värikäs ja vahva maailma on jättänyt jälkensä.
- Virginia Woolf: Oma huone. Avasi ymmärrystä mitä tekijyys nimenomaan naisena merkitsee.
