”Kielen ihmeet ja tarinat ovat koko ajan mukana, hyvässä ja pahassa. Irtaudun niistä lähinnä vain syvää unta nukkuessa ja yksin metsässä vierasta koiraa pelätessä ja liikenteessä ajaessa hiukan liian lujaa poliisin tutkaan. Ei tul kirjottamiset vähä aikka miälenkä!”
Ystäväkirjassamme tavattavan Heli Laaksosen tuotantoon kuuluu mm. runokokoelmia, näytelmiä ja kolumneja, kaikkineen yli 20 teosta. Miten kokenut esiintyjä valmistautuu keikkapäivään? Miten kulunut pandemia-aika on vaikuttanut kirjailijan ammattiin?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
1990-luvun puolivälissä olin turkulaisessa vanhainkodissa yövalvojana.
Se oli ihana työ. Olin ainoana työntekijänä, mummut nukkuivat (siinä paikassa oli pelkkiä naisia vain) ja jos joku valvoikin, sillä oli hyviä juttuja: siitä millaista oli lähteä viimeisen kerran Viipurista, laittaa kerrostalon ovi lukkoon ja avain taskuun – ja milloinkaan olla sitä enää käyttämättä. Tässä se avain on, mummu näytti. Vanhainkodin puutarha oli aamuöisin kasteen peittämiä pioneja, akileijaa täynnä. Kuljin siellä ja ajattelin, että nyt voisin kirjoittaa runoja, mut ko ei tul mittä miäle! Muutaman vuoden päästä siitä muutin Helsinkiin ja aloin valtavasti kaivata omille kulmille, äirinkiält. Metrossa, itselleni ja muille vieraana, kirjoitin ensimmäiset runoni omalla lounaismurteellani ja nousin niitä aikanaan esittämään, kun Turun kapakoissa lavarunoperinne ja vapaa lava olivat kuumimmillaan. Siellä Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen kuuli niitä ja käski kirjoittaa lisää. Pulu uis ilmestyi keväällä 2000.
Tätä kaikkea tietysti edelsi kirjojen kirjavoima lapsuus ja hyvät äidinkielenopettajat.
Nyt olen ollut päätoimisena kirjailijana vuodesta 2004 ja kirjoittanut parisen kymmentä kirjaa.
”Muutaman vuoden päästä siitä muutin Helsinkiin ja aloin valtavasti kaivata omille kulmille, äirinkiält. Metrossa, itselleni ja muille vieraana, kirjoitin ensimmäiset runoni omalla lounaismurteellani.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Pienenä minulla oli mielikuvitusystävät Hillevi ja Petteri. Leikin heidän kanssaan vielä kouluikäisenäkin, kotona koulupäivän jälkeen, hippaa, ei saa koskea lattiaan! -kiipeilyleikkejä. Heidän kanssaan ei tullut koskaan kinaa, enkä ollut koskaan yksin. Kun opin himolukemaan, luin koko ajan, ylikeskittyen, kulkien Tarzanina tai Merri Vikin Lotan kaverina. Kirjan saattoi sulkea vaikka kesken, jos se oli ikävystyttävä tai liian pelottava. Tosielämässä tällaista valtaa ei ole. Kirjailijana vuolen sanoista taas mielikuvitusystäviä, määrään lauseita, olen juonen käänteiden niskan päällä, sanallistan ihmisenä olemisen outouksia omaksi iloksi ja lukijoitteni. On minun vuoroni, on suunvuoro, on mikrofoni, palstatila, parrasvalo.
Pandemia-aikana tuli mielenkiintoisella tavalla koetelluksi ammatti-identiteetti. Kun 90 % esiintymisistä katosi ja sen myötä leijonanosa tuloista, ihmiskontakteista ja päivärytmistä, kadotin olemassaoloni idean. Kun riittävän monta kertaa julistetaan ”Välttäkää tarpeettomia kontakteja”, ja tajuaa itse olevansa se tarkoitettu tarpeeton kontakti, siihen alkaa uskoa vähitellen. No mut onk sitä sit pakko olla kirjailija? Ammatinvalintakysymys! Aina voi vaihtaa alaa! Lähdin opiskelemaan Tuorlaan luonto- ja ympäristöneuvojaksi 2020 syksyllä. Luonto on mielenkiintoinen, rakastan metsää, haluan oppia kaiken niistä – ja kertoa muille, pukea sanoiksi. Hivuttautua ilmeisesti siis takaisin pikkuhiljaa kirjoittajaksi ja esiintyjäksi..? Ei identiteetistään pääse noin vain itse päättämällä tai päättäjiä kuuntelemalla.
”Pandemia-aikana tuli mielenkiintoisella tavalla koetelluksi ammatti-identiteetti. Kun 90 % esiintymisistä katosi ja sen myötä leijonanosa tuloista, ihmiskontakteista ja päivärytmistä, kadotin olemassaoloni idean.”
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Työpäiväni ovat kahtalaisia. Kirjoituspäivinä (lähinnä -ehtoina ja -öinä) en tahtoisi tavata ketään, en vastata viesteihin, en avatakaan kalenteria. Laiminlyön lähipiiriä, erityisesti yht ruskiasilmäst miäst. Syön kaapista kaikenmoisia loppuja, korppuja, kauraryynejä paketista varistamalla, kuivaa nuudelia suoraan pussista ja menen takaisin kirjoittamaan. En millään kampaisi. Kirjoitan kynällä muistikirjaan tai läppärillä Wordiin ergonomisissa katastrofiasennoissa. Kirjoittamisen onni valaisee huoneen. Vain työn alla oleva teksti kiinnostaa, ei esimerkiksi elämä.
Keikkapäivinä ja kirjanesittelypäivinä – joita on ollut tuhansia – ajatukset kiertyvät paljolti ulkoiseen: mitä esiintymisvaatteeksi, missä lempipolvisukat, mitä mää teen tämän saamarin huanon tukkani kans, missä on keikkapaikka, kauanko sinne ajaa, otanko eväät (ajoleivän ja välibanaanin) vai olisiko järjestäjä ollut kultainen ja hommannut ruoan. Ja tietysti valmistelen avainsanalistoja ja lentäviä lauseita aloitukseen ja lopetukseen ainakin. Ajattelen päivän kulun läpi tarkasti etukäteen – kirjailijan ammattitaidon parhaita puolia on osata mielikuvitella, miten asiat keikkapaikalla tulevat menemään ja reagoida ongelmiin ennen kuin ne alkavatkaan, varata mynthon essun etutaskuun.
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Merkittävimmät teokseni ovat kaksi viimeisintä runokirjaa: Aurinko. Porkkana. Vesi. ja Poimit sydämeni kirjahyllystä. Erinäisistä ulkoisista ja sisäisistä syistä (jotka eivät kuulu tähän hyväntuuliseen haastattelusarjaan) olin aivan varma siitä, ettei minun kannata enää julkaista mitään. Pidän hengen voittona ruumiista, että runoja kuitenkin tunki mieleen yksi kerrallaan ja ne muotoutuivat jonkunlaiseksi runometsäksi – ja 2019 Aurinko. Porkkana. Vesi. valmistui. Sen jälkeen luulin taas julkaisemisen turhaksi – onk tääl enä mittän kirjanlukijoi vai onk kaik someunes vaa? – kunnes törmäsin 2020 talvella latvialaisen modernistin Aleksandrs Čaksin runoihin, jotka nostivat minut arkimurheiden yläpuolelle. Aloin kääntää niitä ja kirjoittaa niille vastarunoja. Julkaisin runovuoropuhelun oman kustantamoni Kynälän kautta, siitä tuli Poimit sydämeni kirjahyllystä. Pandemia-aikani valo, jota halusin jäljellä oleville lukijoillekin vilkuttaa.
”Ajattelen päivän kulun läpi tarkasti etukäteen – kirjailijan ammattitaidon parhaita puolia on osata mielikuvitella, miten asiat keikkapaikalla tulevat menemään ja reagoida ongelmiin ennen kuin ne alkavatkaan.”
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Samaa kuin sydän ja suuret luut. Minusta ei olisi eläjäksi ilman niitä.
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Jos kirjoittaminen on vimmaisen merkityksellistä, kirjoita vain ja pyri kaikessa priimaan jälkeen, omaperäiseen ja huolelliseen. Älä odota liikoja: älä lukijoilta, älä kustantamon markkinointiosastolta, älä medialta, älä vanhoilta luokkakavereilta, äideiltä. Sieltä voi tulla paljon hyvää ja kaunistakin, mutta ilman itsevalaisevaa varmuutta ja kirjoittamisen sisäistä paloa on vaara pikkelöityä pettymysten kitkerässä liemessä.
Ja totkai: muurariksi opitaan muuraamalla, kirjailijaksi kirjoja lukemalla.
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
Kielen ihmeet ja tarinat ovat koko ajan mukana, hyvässä ja pahassa. Irtaudun niistä lähinnä vain syvää unta nukkuessa ja yksin metsässä vierasta koiraa pelätessä ja liikenteessä ajaessa hiukan liian lujaa poliisin tutkaan. Ei tul kirjottamiset vähä aikka miälenkä!
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Astrid Lindgren: Vaahteranmäen Eemeli
- Richard Adams: Ruohometsän kansa
- Tämän runon haluaisin kuulla -kirjasarja
