”Se on riemu itsessään, kuinka monella tavalla sama voidaan sanoa, eikä koskaan ihan samoin edes lähikielten välillä, sanat eivät mene yksi yhteen kuin peilikuvat vaan luiskahtavat kyllä likelle, mutta toistensa väliin kuin kahden vastakkain työnnetyn kamman piikit.”
Ystäväkirjassamme tavattava Hannu Niklander on julkaissut niin romaaneja, novelleja, runoutta kuin matkakirjoja. Mitä kieli ja kirjoittaminen hänelle merkitsevät?
Kuinka sinusta tuli kirjailija?
Lapsena isä luki minulle paljon ääneen. Enimmäkseen poikaikänsä kirjoja, Verne, Seton, May, Swan ja London tulivat tutuiksi. Koulussa rakastin ainekirjoitusta. Yleensä kirjoitin aineen omasta päästäni, lopuksi katsoin mitä opettajan antamaa otsikkoa se lähinnä vastasi, ja sitten otsikoin sen mukaisesti. Aina kelpasi ja luokan eteen kutsuttiin.
Koulupoikana harrastin oopperaa. Käsiohjelmien välissä oli pari liuskan juoniseloste. Rupesin keksimään itsekin juonia yhä säveltämättömille libretoille.
Runo oli jonkinlainen nuorisolaji, mutta myös proosaa kirjoitin. Tuohon aikaan oli laaja joukko erilaisia järjestöjen aikakausilehtiä. Niihin oli helppoa saada juttu sisälle. Se myös opetti muodon tiiviyttä. Kirjojen kirjoittaminen sai vielä odottaa, esikoisteokseni oli runokokoelma Kotiinpäin (1974). Kuin huomaamatta harrastus muuttui ammatiksi. Se kai on aika tavallinen tarina.
”Kuin huomaamatta harrastus muuttui ammatiksi. Se kai on aika tavallinen tarina.”
Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?
Kirjallisuus on hidas laji, päivänkohtaisimmillaankin se häviää vauhdissa lehdistölle, sähköisestä tiedotuksesta puhumattakaan. Toisaalta verba volant, scripta manent, sanat lentävät, kirjoitettu pysyy, sanoivat muinaiset roomalaiset. Aiheista voidaan olla eri mieltä, mutta kirjailija yleensä saa sittenkin viimeisen sanan.
Mainiota on myös mahdollisuus tallettaa paikkaa ja aikaa. Paikan ja ajan henki on liukuva käsite, mutta hyvin pitkälti juuri kirjailijat ratkaisevat, kuinka ne myöhemmin koetaan.
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?
Niin säännöllisiä elämäntapoja (paitsi ammoin sotaväessä) minulla ei ole koskaan ollut, että olisi tavallisia työpäiviä. ”Ei päivää ilman piirtoa” on viisaasti sanottu, pysyy rutiini yllä kuin soittajalla tai urheilijalla, verrytellä pitää. Käytäntö on usein toinen, välipäiviä jää. Yleensä kirjoitan aamuisin. Etenkin matkoilla kirjoitan ensin kuivamustekynällä paperille. Se on helppoa ja kätevää niin junissa kuin kahviloissakin. Siinä tulee myös yksi pakollinen mutta hyödyllinen työvaihe lisää, kun luonnos on aivan eri esine kuin myöhemmin työstettävä teksti.
Kirjani syntyvät aika hitaasti. Moni tekstin osa, etenkin esseet, on jo julkaistu jossain lehdessä. Aivan semmoisinaan ne harvoin päätyvät kirjaan. Lehtikirjoittaminen on myös sosiaalinen kontrolli niin kuin kansanrunossa konsanaan, lehteen tarjottu teksti on eräänlainen ehdotus. Siihen saattaa tulla lukijoilta reaktioita, myös aivan järkeviä, ja ne on hyvä lopullisessa versiossa ottaa huomioon. Lehtitekstillä voi kokeilla paljonko yleisö ymmärtää – etenkään oikein.
”Lehtikirjoittaminen on myös sosiaalinen kontrolli niin kuin kansanrunossa konsanaan, lehteen tarjottu teksti on eräänlainen ehdotus.”
Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?
Parhaillaan kirjoitan romaanisarjaa isäni seikkailuista yhteisnimellä ”Loivaa alamäkeä”. Siitä ovat tulleet jo osat Nuoriherra ja Tyhjää toimittamassa. Mutta yhä on kyseessä keskeneräinen työ. Sikäli tärkeimmältä ainakin toistaiseksi tuntuu valmis omaelämäkerrallinen tetralogia: Aurinko katsoo taakseen (1999), Radan varrella varjo (2003), Kuu jättää jäljen (2006) ja Taivaalla tutut tähdet (2012).
Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?
Kirjoittaminen on kielen tallentamista ja työstämistä. Aivan tavattomasti en silti jaksa innostua kaikkein formalistisimmin kieleen keskittyvästä runoudesta, siitä ei ole kovin pitkää matkaa ristisanatehtäviin. Ja nyt joku tykönään huudahtaa, että ristisanatehtäväthän ne vasta suurta runoutta ovatkin. Saa minun puolestani niinkin ajatella.
Läheisin kieli minulle on suomi, etenkin sen läntiset murteet. Ruotsia osaan kutakuinkin täydellisesti ja jotain olen sillä kirjoitellut. Saksa menee aika hyvin, ehkä ranskakin, sitten luen ja solkkaan iloisesti hyvin monia kieliä. Se on riemu itsessään, kuinka monella tavalla sama voidaan sanoa, eikä koskaan ihan samoin edes lähikielten välillä, sanat eivät mene yksi yhteen kuin peilikuvat vaan luiskahtavat kyllä likelle, mutta toistensa väliin kuin kahden vastakkain työnnetyn kamman piikit.
”Se on riemu itsessään, kuinka monella tavalla sama voidaan sanoa, eikä koskaan ihan samoin edes lähikielten välillä, sanat eivät mene yksi yhteen kuin peilikuvat vaan luiskahtavat kyllä likelle, mutta toistensa väliin kuin kahden vastakkain työnnetyn kamman piikit.”
Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?
Älkää hosuko kirjoittamisessa älkääkä viivytelkö julkaisemisessa.
Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?
En minä siitä irtaudukaan.
Kolme rakasta – elämän tärkeimpiä teoksia
- Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser). Poikaiässä luettu kirja, joka suuntasi ajattelemaan historiallisesti ja geopoliittisesti. Loppua kohti seikkailut vähenevät, mutta henkilö- ja tapakuvaus paranee.
- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il principe). Machiavellin selkeä sanonta ja moraalinen ketteryys on nautittavaa. Joidenkuiden mielestä tämä oli murrosikäiselle nuorukaiselle turmelevaa luettavaa. Mutta kuka voi väittää, etteivätkö asiat näin ole? Jos Machiavelli olisi ollut yhtä kiero kuin ruhtinaansa, niin eihän hän olisi tätä julki kirjoittanut.
- Anne Hébert: Suuri rakkaus (Kamouraska). Kanadalaismestarin alkuteoksen nimi viittaa québeciläiseen kylään Saint-Laurent -virran kaakkoisrannalla. Se ei ehkä ollut suomalaisyleisöä ajatellen houkutteleva, niinpä kirja suomennettiin nimellä ”Suuri rakkaus”. Tämä johti yhden 1900-luvun parhaista ranskankielisistä romaaneista suomalaiskirjastojen viihde- ja romantiikkahyllyihin ja sitä kautta pikaisiin poistoihin. 1800-luvun kuvaus on toki eroottista draamaa, mutta myös historiallisen tilanteen tarkastelua sekä oivaltava allegoria, jossa ihmissuhteiden avulla käsitellään valtiollisia suhteita.
