Luin pari viikkoa sitten Teemu Keskisarjan viime syksynä ilmestyneen kirjan kansalliskirjailijastamme Aleksis Kivestä. Kirjan nimi on Saapasnahka-torni. Keskisarja perkaa siinä Kiven elämää ammattikirjailijana. Kivi oli nimittäin ensimmäinen suomalainen ja suomenkielinen ammattikirjailija. Ainoa työ oli kirjoittaminen, hän halusi keskittyä siihen.
Kiveltä on säilynyt 70 kirjettä, ne on lähetetty 17 eri vastaanottajalle. Kirjeitä yhdistää yksi asia: se ei ole vertaansa vailla oleva luontokuvaus tai hersyvät anekdootit elämästä. Melkein jokaisessa Kiven kirjeessä on sama kertosäe: ”Kirjoituksiani ei tajuta, vippaa rahaa.”
Mutta eikö hyvällä kirjallisuudella pitäisi elää? No, Kivi sai esikoisteoksestaan Kullervosta 500 markkaa tekijänpalkkiota. Nummisuutareiden kanssa ei mennyt niin hyvin, ennakkotilauksia tuli vain 34 kappaletta. Seitsemästä veljeksestä ei sitäkään.
”Kukaan meistä ei varmaan voi sanoa tänä päivänä, että laadusta oli kirjamyynti kiinni Kiven kohdalla.”
Kukaan meistä ei varmaan voi sanoa tänä päivänä, että laadusta oli kirjamyynti kiinni Kiven kohdalla. Mutta ei hän kirjatuloillaan elänyt. Vaan saamillaan stipendeillä ja lainarahalla. Ystävien hyvällä tahdolla.
Ei elä kirjatuloilla nykykirjailijakaan. Kun kirjakauppa myy kirjaani kolmeenkymmeneen euroon, tulee siitä minulle kirjailijalle kymmenesosa, noin kolme euroa. Siitä tietysti maksan verot. Kun kirjailija tekee romaania kaksi vuotta, hän voi olla Suomessa aika tyytyväinen jos sitä myydään 2000 kappaletta. Kahden vuoden työstä palkkaa tulee siis silloin 6000 euroa miinus verot. Se on kuukautta kohti palkkaa 250 euroa. Brutto, ei netto.
Runoilijat Suomessa saavat tottua vähempään kuin prosaistit. Jos runokokoelma myy 1000 kappaletta, niin se on Suomessa jo jonkinmoinen hitti. Kun sen jakaa kahdelle vuodelle tulee menestyneen runoilijan kuukausipalkaksi Suomessa noin satakaksikymppiä.
Sitten ovat tietysti ne uutuuskirjat, jotka myyvät ilmestyessään vielä vähemmän. Mutta eivät ole sisällöltään yhtään silti sen ansiottomampia. Muistuttaisin mieleen alussa kertomani Nummisuutarien ja Seitsemän veljeksen aikalaiskohtalot.
Minulta julkaistiin viime syksynä romaani Kosken kahta puolta. Se kertoi kahdesta mummistani, joista toinen koki sisällissodan punaisessa perheessä ja toinen valkoisessa. Kosken kahta puolta oli Finlandia-ehdokkaana. Normaaliin kirjamyyntiini se vaikutti positiivisesti, noin tuplasi, triplasi sen. Mutta ei tässä silti viisinumeroisista luvuista puhuta. Eikä myyntirahoilla uutta Teslaa osteta.
Kirjan tärkeyttä on moni ylistänyt. Ja lukukokemustaan kiittänyt. Mutta hehkutus ja myynti ovat taiteessa harvoin ihan yksi yhteen. Se tulisi muistaa kun seuraavaksi luette jonkin ylistävän arvion suomalaisesta romaanista ja kuvittelette, että kirjailija maksaa sillä arvostelulla vuoden vuokransa tai asuntovelan lyhennykset.
Ilman apurahoja suomalaisen taiteen kirjo olisi paljon kapeampi. Ja taso paljon kehnompi.
”Ilman apurahoja suomalaisen taiteen kirjo olisi paljon kapeampi. Ja taso paljon kehnompi.”
Media tietysti puhuu mielellään niistä muutamasta kirjasta, jotka vuosittain myyvät paljon, kymmeniätuhansia kappaleita. Niitä yhdistää yksi asia: niitä kirjoja nimittäin on todellakin vain muutama. Jos kirjojen myyntitulon varaan pitäisi rakentaa suomalainen kulttuuri, niin sitä ei olisi. Ei olisi syntynyt Seitsemää veljestä, eikä juuri mitään sen jälkeen.
Ja ilman suomalaisia kirjallisia esikuvia ei olisi ikinä syntynyt niitä uusia sukupolvia, joilla on palo tehdä omat kaunokirjalliset tulkintansa Suomen historiasta tai nykyhetkestä. Väinö Linna ei olisi ikinä kirjoittanut Tuntematonta Sotilasta tai Pohjantähti-trilogiaa. Sofi Oksanen ei olisi kirjoittanut Puhdistusta. Eikä olisi olemassa edes sitä viime syksyn myyntihittiä, Kari Hotakaisen Kimi Räikkös-kirjaa. Sitä kirjaa, joka liki ainoana viime vuoden kirjoista, oli rahalla määriteltynä hyvää businesta myös kirjailijalle itselleen.
Koko nykymuodossa tuntemaamme suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi olemassa, jos sen tukena ei olisi vuosikymmenten ajan apurahoilla kivetty mukulakivikatu.
Syy tähän on lopulta hyvin yksinkertainen. Meitä suomalaisia on pirun vähän. Kielemme on outo muille kuin meille itsellemme. Maamme sijaitsee niin pohjoisessa, että viljasatoakin tulee vain kerran vuodessa eikä kolme. Jotta maamme olisi omavarainen, on kyse sitten kulttuurista tai maataloudesta, niitä asioita tarvitsee tukea. Se ei muuksi muutu.
Viljelystähän kulttuurin tukemisessa on kyse. Ja viljelyn tuloksena on sitten hedelmällistä satoa.
”Jotta maamme olisi omavarainen, on kyse sitten kulttuurista tai maataloudesta, niitä asioita tarvitsee tukea. Se ei muuksi muutu.”
Paljon on puhuttu viime aikoina meidän suomalaisten lisääntyvästä eliniästä. Vanhuusiän arvokkuudesta tai arvottomuudesta on tullut viime kuukausina monta karmaisevaa esimerkkiä, kun hoivapalvelut ovat monessa paikassa epäonnistuneet. Ja se on hyvä että puhutaan.
Muistetaan kuitenkin myös, että ihmiselämän arvossa on kaksi puolta. Toinen puoli on ne ulkoiset olosuhteet, joissa ihminen elää. Esimerkiksi ne hoivapalvelut. Toinen puoli on se, onko ihmisellä omasta mielestään syytä elää. Tunteeko hän elämänsä merkitykselliseksi.
Poliitikon on ehkä sitä joskus vähän vaikea ymmärtää, sitä oman elämänsä täysin turhaksi kokemista. Poliitikko kun tuntee itsensä keskimäärin merkitykselliseksi ihmiseksi, jonka elämällä on tarkoitus. Mutta otetaan tuosta ympäriltä ne kaikki tuhannet ja tuhannet ihmiset, jotka teitäkin mahdollisesti äänestävät. He kaipaavat elämäänsä tietysti ruokaa, ja katon pään päälle, ja työtä, näitä ihan konkreettisia asioita. Mutta mitä he kaipaavat sen lisäksi? Täyttyykö ihminen siitä, että hän kuusikymmentä-seitsemänkymmentä -vuotiaaksi syö, tekee työtä, syö, nukkuu, herää, syö, menee töihin, syö, nukkuu, herää. Eikä mitään muuta. Kymmeniä vuosia pelkästään sitä.
Harva meistä on vain sellaiseen elämään onnellinen. Me haluamme, että elämässä on jotakin muuta sisältöä. Että elämä on muutakin kuin unta ja työtä ja välttämättömiä ruumiintoimintoja. Vuosi vuoden perään.
Ja kulttuuri on tutkitusti se asia, joka antaa keskivertoihmiselle hänen elämäänsä merkityksen tunnetta. Kulttuuri parantaa ihmisten mielenterveyttä ja lisää hyvinvointia, paremmin kuin mikään reseptilääke. Kulttuuri lisää yhteisöllisyyden tunnetta. Kirjallisuus ihan erityisesti edistää ihmisten kykyä ymmärtää toisenlaisia näkökulmia, erilaisia ihmiskohtaloita, se lisää ihmisten kykyä ymmärtää toisiaan. Se jos mikä on nykymaailmassa tarpeen. Erilaisuuden ymmärtäminen.
”Kulttuuri on tutkitusti se asia, joka antaa keskivertoihmiselle hänen elämäänsä merkityksen tunnetta.”
Me kaikki rakastamme tätä maata, Suomea. Ja tunnemme itsemme suomalaisiksi. Mutta mikä sen käsityksen suomalaisuudesta luo? No juuri kulttuuri. Ilman suomalaista kulttuuria ei ole suomalaisuutta. Eikä sen jälkeen kohta edes Suomea.
Itse aloitin kirjailijanurani vuonna 1995, silloin ilmestyi esikoiskirjani, novellikokoelma Bambi ja muita novelleja. Nyt olen kirjoittanut parikymmentä kirjaa, lukuisia kuunnelmia, näytelmiä, kaksi oopperalibrettoakin mikä on aikamoinen saavutus sävelkorvattomalle punkkarille. Tämän on mahdollistanut saamani apurahoitus. Siihen ei pelkkä kielellinen lahjakkuus ja sitkeys ja sisu olisi riittäneet. Apurahat ovat antaneet minulle mahdollisuuden keskittyä siihen minkä parhaiten osaan, kirjoittamiseen. Ja mahdollisuuden tarjota kirjojeni ja tekstieni kautta ihmisille löytöretkiä, merkityksellisyyttä tänä epävarmana aikana.
Toisen maailmansodan riehuessa pahimmillaan Ison-Britannian hallitus halusi leikata taiteen tukea ja siirtää kyseiset rahat sotateollisuudelle. Pääministeri Churchill kieltäytyi ehdottomasti kulttuurin leikkauksista. Hän perusteli kantansa: ”Jos meillä ei ole kulttuuria, minkä puolesta me sitten taistelisimme?”
Niin, minkä puolesta te taistelette? Kulttuuri on kansakunnan ydinmehua, niin auvoisina kuin ankarina aikoinakin. Mutta ilman yhteiskunnan tukea sitä ei ole.
Jari Järvelä
kirjailija
_______
Puhe on esitetty Kirjailijaliiton ja Suomen Taiteilijaseuran Ammattina taiteilija -eduskuntavaalipaneelissa Helsingissä Kino Reginassa 18.3.2019.
