Ammattina kirjailija: Tuula-Liina Varis

Tuula-Liina Varis, kuva Jyri Pietarinen

”Siitä kummallinen kirjailijan ammatti on, että kun sen on aloittanut, sitä ei osaa lopettaa. Siihen liimaantuu, siitä tulee olennainen osa koko elämää, tekeillä oleva kirja on aina mielessä, öisin valvoessakin sitä mietiskelee ja suunnittelee.”

Ystäväkirjassamme tavattava kirjailija Tuula-Liina Varis on julkaissut lukuisia romaaneja ja toiminut mm. kolumnistina ja toimittajana. Vuosina 2009–2014 Varis toimi Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja on liittomme kunniajäsen. Millainen oli Variksen tien kirjailijaksi? Mitä kieli ja kirjoittaminen merkitsevät kirjailijalle?

Kuinka sinusta tuli kirjailija?

Varhaislapsuudessa oli kolme tekijää: 1. äidin laatikosta löytämä haalistunut vihko, johon aloin heti kirjoittaa päiväkirjaa ja ensimmäisen runonikin. 2.Emilia Byrd Starr eli Uudenkuun runotyttö, joka uskoi omiin kykyihinsä ja uskalsi kapinoida ilkeitä sukulaisiaan vastaan. ”Minä pidän enemmän omista vioistani kuin teidän katalista hyveistänne”, sanoi Emilia ja siitä tuli elämäni ensimmäinen tunnuslause. Minusta tuli intohimoinen lukija, kaikki kelpasi Peppi Pitkätossusta Anna Kareninaan.

3. Lukiolaisena tärkein vaikuttaja oli äidinkielen lehtori Lippo Lahti, joka sanoi ainetta palauttaessaan: ”Sinäkin kirjoittaisit koska tahansa ällän, jos vähänkin viitsisit, mutta aineesi on kuin paperille sylkäisty ja ajateltu, että tos on, lue.” Hän käski minun lähettää teiniyhdistyksen kulttuurikilpailuun runojani. Pelästyin ja valehtelin, etten kirjoita runoja. ”Totta kai sinä kirjoitat runoja”, lehtori sanoi. Lähetin runojani kilpailuun, kun pakko oli. Ja sain ensimmäisen palkinnon siinä sarjassa.

Minusta tuli toimittaja, ensin Kansan Uutisten toimitukseen, elätin perhettä, jonka toinen aikuinen oli erinomainen, mutta köyhä runoilija. Hänen vaikutuksensa minuun oli suuri. Myöhemmin toimin freelancerina, senttasin useisiin lehtiin, muutamaan kolumnejakin. Mutta kirjailija minusta tuli sattumalta, ikinä en olisi uskaltanut lähettää tekeleitäni oma-aloitteisesti kustantajalle. Kun asuin perheineni Heinävedellä, Uuden Valamon luostari tuli tutuksi ja tärkeäksi. WSOY:ssä tehtiin kirjaa Valamon kävijöitä, ja minulta pyydettiin siihen artikkeli. Sitten WSOY:stä kysyttiin, olisiko minulla muita tekstejä, joista voisi koota kirjan. Ei minulla ollut kuin läjä kolumneja, mutta lähetin ne, kun pyydettiin. Ei kuulunut mitään yli puoleen vuoteen. Ajattelin, että eivät kelvanneet ja pyysin läjän takaisin. Kustannustoimittaja oli vaihtunut, uusi ei tiennyt jutuistani mitään, mutta lupasi etsiä ja kysyi, saako hän lukea ne ennen lähettämistä. Hän luki, soitti ja sanoi: ”Kyllä näistä kirja tehdään.” Syntyi esikoiseni, kolumnikokoelma Esiäiti kellarissani.

”Mutta siitä kummallinen kirjailijan ammatti on, että kun sen on aloittanut, sitä ei osaa lopettaa.”

Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?

Minusta kirjailijan ammatissa ei ole mitään ”hienoa”, se on raskasta ja vaativaa työtä, tuottaa tuskaa enemmän kuin flow-hetkiä. Joka kirjan kohdalla pelkää, että se haukutaan. Mutta siitä kummallinen kirjailijan ammatti on, että kun sen on aloittanut, sitä ei osaa lopettaa. Siihen liimaantuu, siitä tulee olennainen osa koko elämää, tekeillä oleva kirja on aina mielessä, öisin valvoessakin sitä mietiskelee ja suunnittelee. Helpotuksen ja onnen hetkiä tietenkin kokee, kun vastaanotto on myönteinen. Mutta silloinkin kirjailijan ajatus on jo seuraavassa kirjassa.

Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?

Työpäiväni on tavallinen, virastotyömäinen. Aikaisin ylös, aamiaisen ohessa luen kaksi lehteä, ensin maakunnan valtalehden, sitten valtakunnan. Sitten työhuoneeseen koneen ääreen. Uutta tekstiä pystyn kirjoittamaan noin neljä tuntia päivässä, sitten tulee seinä vastaan. Fiilaamiseen ja höyläämiseen voin kyllä käyttää 8-10 tuntiakin. Joka päivä on luettava myös kirjoja, ilman niitä päivä jäisi vajaaksi. Vuosien ajan tavalliseen työpäivääni kuuluivat myös toiminta kulttuurisektorilla, kirjallisuuden alan järjestöissä ja myös kunnallispolitiikassa. Matkoja korpiprovinssista pääkaupunkiin oli paljon. Kesällä kirjoitan mökillä, usein ja mielelläni aivan yksin.

”Uutta tekstiä pystyn kirjoittamaan noin neljä tuntia päivässä, sitten tulee seinä vastaan. Fiilaamiseen ja höyläämiseen voin kyllä käyttää 8-10 tuntiakin.”

Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?

Kaikki kirjani ovat itselleni merkittäviä, mutta ehkä merkittävin on Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka oli eräänlainen läpimurto ja jonka vastaanotosta olen ollut eniten peloissani, sehän kertoi minun elämästäni. Sain siitä valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ensimmäisen valtakunnallisen palkintoni. Toisen, Runebergin palkinnon sain romaanista Maan päällä paikka yksi on. Noiden kahden jälkeen aloin uskoa, että kyllä minusta kirjailija tulee.

Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?

Kieli ja kirjoittaminen merkitsevät kaikkea minulle ja kaikille muille kirjailijoille. Kirjoittamisen vastuksen voittaminen on joka kerta yhtä vapauttava kokemus, olipa sitä edeltänyt miten ankara tuskien taival. Kielessä yritän olla pikkutarkka, siksi käyn käsikirjoitusta läpi moneen kertaan – ja aina sieltä vielä löytyy korjaustyötä kustannustoimittajallekin. Eihän kirjailijalla muuta yhtä tärkeää olekaan kuin kieli ja sen siirtäminen kirjoitukseksi, jonka lukija tahtoo lukea.

”Eihän kirjailijalla muuta yhtä tärkeää olekaan kuin kieli ja sen siirtäminen kirjoitukseksi, jonka lukija tahtoo lukea.”

Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?

En uskalla ruveta neuvomaan. Itse olen saanut erinomaisia neuvoja muilta kirjailijoilta. Erno Paasilinna: ”Jos aikoo kirjoittaa, ei saa pelätä ketään eikä hävetä mitään.” Paavo Haavikko: ”Jos haluaa elää kirjoittamalla, on kirjoitettava niin, että elää sillä.” Anton Tshehov: ”On kirjoitettava niin, että kynnet katkeilevat.” Pentti Saarikoski: ”On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas, odotettava kauan ja sitten äkkiä – siepattava.” Naiskirjailijalle tuiki tärkeä on Eeva Kilven tiivistys: ”Miehistä ihminen oppii.”

Vanhuusvuosiaan elävälle kirjailijalle on hyvän neuvon antanut Norjan lappilainen 90-vuotias vaskikelloseppä: ”En kai mie makkamhaan ruppee, kuolemahan siinä tullee.”

Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?

Tuijotan töllöä, luen, käyn kaupunginorkesterin konserteissa. Mökillä saunon ja tuijotan Karjalan Pyhäjärveä. Nuorempana viihdyin hyvin Joensuun kuuluisan taiteilijaravintolan Jokelan ilmapiirissä. Vanhana ei enää ravintolaelämää jaksa, ja Jokelakin on täkäläiseltä kulttuuriväeltä riistetty.

Kolme rakasta elämän tärkeimpiä teoksia
  • L.M.Montgomery: Pieni runotyttö
  • Marja-Liisa Vartion päiväkirjat I-III
  • Anton Tshehov: Kirjeet I-III