Ammattina kirjailija: Tuula Korolainen

Tuula Korolainen, kuva Tomi Kontio

Miltä kirjailijan työpäivä näyttää ja mikä omista teoksista on kirjailijalle henkilökohtaisesti merkittävin? Mitä tekemistä suomen kielellä on vattuhillon kanssa?

Kirjailija Tuula Korolainen on kirjoittanut ja toimittanut kaikkineen yli 60 teosta: runokokoelmia lapsille ja aikuisille, kuvakirjoja, romaaneja, tietokirjoja sekä oppikirjoja.

Kuinka sinusta tuli kirjailija?

Tein ensimmäisen ”kirjailijatekoni”, kun olin noin 11-vuotias: lähetin Tammelle satukokoelman, jonka olin myös kuvittanut. Olin lukenut nelivuotiaasta ja kirjoittanut kuusivuotiaasta, mutta kun kymmenen korvilla luin Alcottin Pikku naisia ja Montgomeryn Pienen runotytön, leikki muuttui todeksi. Kirjojen Josta ja Annasta tuli minulle johtotähtiä, ja halusin kirjailijaksi kuten hekin.

Tietenkään kirjaani ei julkaistu, ja vaikka sain kannustusta, itsekritiikkini nousi taivaisiin: vuosiin en tarjonnut tekstejäni mihinkään, vaikka kirjoitin koko ajan ja hain oppiakin, mm. Oriveden kursseilta. Ammattikirjoittaja minusta silti yliopiston jälkeen tuli. Vuodet toimittajana, kääntäjänä ja oppikirjantekijänä ruokkivat sekä kirjoitustaitoa että itsetuntoa, joten kun kesällä 80-luvun lopulla alkoi syntyä runoja, olin valmis. Siitä tosin yllätyin, että tekstit olivat lastenrunoja – ehkä ensimmäinen vapaa kesä vuosiin muistutti lapsuuden kesiä? Esikoiskokoelmani Enkeli ja poliisi ilmestyi 1990, ja sen jälkeen valtaosa tuotannostani on ollut lastenkirjoja.

”Kirjojen Josta ja Annasta tuli minulle johtotähtiä, ja halusin kirjailijaksi kuten hekin.”

Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?

Kuten Aaro Hellaakoski riimitteli: ”Tietä käyden tien on vanki. / Vapaa on vain umpihanki.” Kirjailija ei saa eteensä leveää valtatietä, jos ei nyt aina umpihankeakaan. Minusta on hienoa, että voi valita suuntansa itse, tiedostaen samalla, että on niillä teillä ollut muitakin – ainahan kirjallisuus rakentuu edeltävän kirjallisuuden päälle.

Hienoa on myös jatkuva mahdollisuus tiedonhalun ja uteliaisuuden tyydyttämiseen. Rakastan lukemista, ja on ihanaa, että sitä voi tehdä myös työkseen. Useaa lajia kirjoittavana nautin myös siitä, että välillä teen työtä yksin, välillä kivojen työkavereiden kanssa. Esimerkiksi runot syntyvät soolona, mutta saan niihin uutta näkökulmaa, kun kuvittaja tulee mukaan. Ja tietokirjoja tehdään yleensä alusta lähtien porukassa, joten töitä voi jakaa ja ammentaa myös toisten ideoista.

Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?

Kirjoittajana olen sekä hidas että nopea. Haudon pitkään, mutta kun alan kirjoittaa, tekstiä syntyy ripeästi, ja se on valmista lähes sellaisenaan. Runot tosin ovat eri juttu: ideanpätkiä kertyy lapuille ja muistikirjoihin ajan kanssa (kynällä!), ja joistakin kasvaa runoja – joskus vuosienkin päästä. 

Yleensä työpäiväni alkaa kevytmielisesti: heräämme mieheni kanssa ennen kahdeksaa, nautimme aamukahvit Hesarin ja aamu-tv:n kera ja sitten lojumme vielä tunnin saippuasarjan äärellä – tätä kirjoitettaessa se on brittiläinen sairaaladraama Casualty. Sitten alamme hommiimme noin klo 10.

Jos koneella on jotain kesken, jatkan siitä, mihin olen illalla jäänyt, noin 13:een asti. Normaalioloissa menemme sitten ulos syömään välttyäksemme mökkihöperyydeltä. Iltapäivällä kirjoitan toisen jakson ja joskus illalla jopa kolmannen (olen yökukkuja). Välillä saatan googlailla tai lukea lähteitä – tai jos ei suju, vaikka tehdä sanaristikoita. Kun kirja on vasta suunnitteilla, päivät ovat vaihtelevampia: niihin voi kuulua lukemista, tiedonhakua, kirjastoa ja palaveria, mutta myös luovaa laiskuutta.

”Kirjoittajana olen sekä hidas että nopea. Haudon pitkään, mutta kun alan kirjoittaa, tekstiä syntyy ripeästi.”

Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?

Kuinka valita ”lapsista” rakkain? Esimerkiksi runokirjoistani Kuono kohti tähteä (2006) on läheisin siksi, että muistan luovan mielentilan, jossa kirja syntyi, ja sain siihen myös kiteytettyä siihenastisen ymmärrykseni elämästä. Tietokirjoistani muistokas on marjakirja Mansikkaheinä (1999), jota tehdessä koimme pitkäaikaisen tekijäkumppanini Riitta Tuluston kanssa hauskoja hetkiä paitsi koneen ääressä myös metsissä, toreilla ja marjatiloilla. Loimme myös silloin uudeksi koetun tarinallisen tietokirjan konseptin, jonka pian nappasivat muutkin.

Usein kuitenkin uusin teos tuntuu tärkeimmältä, nyt siis keväällä ilmestynyt Sara ja kadonneet sateet. Se kirja oli pakko tehdä: halusin kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja sen dramaattisista vaikutuksista jo tässä ja nyt ja myös tehdä jotain konkreettista – kirjan tuloilla autetaan SPR:n katastrofirahastoa.

Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?

Oma kieli on koti. Se on leipää, vettä ja vattuhilloa. Muut kielet ovat aarresaaria ja leikkikenttiä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat elämäntapa, jota ilman olisin hukassa. Näin on ollut alusta saakka, sillä synnyin sukuun, jossa on lukijoita ja suunpieksäjiä. Sain perinnöksi karjalan ja savon murteet ja kotiseudultani Kymenlaaksosta kolmannen, ja lisäksi sain Hilja Mörsärin, yhden suomen legendaarisista äidinkielenopettajista. Sellaisessa kielikylvyssä oppii kyllä uimaan.

”Oma kieli on koti. Se on leipää, vettä ja vattuhilloa. Muut kielet ovat aarresaaria ja leikkikenttiä.

Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?

Paitsi haaveilla pitää tehdä. Lukea ja kirjoittaa monenlaista ja uskaltaa sekä onnistua että mokata. Omaa ääntä etsiessä hyvien matkimisestakin oppii. Kirjoittajakursseista ja -oppaista on hyötyä, samoin vertaiskritiikistä ja kokeneempien tekstiarvioista. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja virheitä. Korjausehdotuksista ei myöskään pidä masentua tai loukkaantua, nehän osoittavat, että arvioija pitää tekstiä kehittämisen arvoisena.

Kirjailijaksi voi tulla myös julkaisematta suurelle yleisölle, mutta ammattikirjailijaksi ei. Siksi on hyvä tiedostaa, kuinka monia julkaisumahdollisuuksia nykyään on, etenkin sähköisessä muodossa ja myös ilmaiseksi. Moni kustantamon kautta julkaiseva on aloittanut netissä.

Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?

Irtaudun tyhjentämällä tai täyttämällä pääni. Katson televisiosta draamaa, kulttuuria, huumoria tai urheilua, surfailen netissä, teen ristikoita, laitan ruokaa, ja jos ollaan mökillä, tuijottelen järvelle ja kyttään lintunaapureita. Mutta joka yömyöhä minun on pakko lukea jotakin, muuten en nukahda. Parasta irrotuslukemista ovat dekkarit, etenkin pohjoismaiset, brittiläiset ja italialaiset.

Kun janoan virikkeitä, tapaan ystäviä ja sukulaisia, käyn teatterissa, leffassa tai konsertissa tai vaeltelen taidenäyttelyissä ja antiikkimessuilla. Pidän myös aina joulu- ja kesälomat, mikä periytyy mieheni virkamiesvuosilta, ja niiden aikana en tee mitään pakollista – jos kirjoitankin, niin vain omiani, en mitään tilattua. Ja luen vain aikuiskirjoja, koska lastenkirjojen seuraaminen kuuluu työhön.

Kolme rakasta elämän tärkeimpiä teoksia

Kolmen sijasta olisi helpompi valita kolmekymmentä. Tähän osui nyt pelkästään kotimaisia ja vakavanpuoleisia, mutta olisi voinut olla myös ulkomaista, huumoria tai tietokirjoja.

  • Tove Jansson: Muumipappa ja meri. Suom. Laila Järvinen. Löysin muumikirjat teininä ja kiinnyin heti niiden suvaitsevaan, rajattomaan maailmaan ja viisaaseen hiljaiseen huumoriin. Muumipappa ja meri on niistä suosikkini –  yksinäisyyden ja kasvamisen kirja, jonka kannet ovat repaleina monista lukukerroista.
  • Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo. Suom. Pentti Saaritsa. ”Runon taikina nousee…” Edith edustaa tässä kaikkia suomalaisia runoilijoita. Minulle lyriikka on läheisin ja luontevin laji, ja siksi runoilijoiden teoksissa on eniten niitä, joita rakastan ja joista opin aina uutta.
  • Olli Jalonen: Taivaanpallo. Ylittämätön ylistys lukemiselle ja sivistykselle, hieno historiallinen romaani, jonka äänilaji on yhtä tarinan kanssa. ”Liikaa lukeneena” ilahduin siitä, että edes jokin kirja voi vieläkin lumota täysin. Tähän palaan vielä monesti.