Ammattina kirjailija: Jarmo Stoor

Jarmo Stoor, kuva Sirpa Stoor

Miten kirjailijaksi tullaan ja millainen prosessi kirjan kirjoittaminen on? Mikä herättää kirjailijan öisin, ja miten todelliset tapahtumat ja kilpakädenvääntö auttavat romaanin suunnittelussa?

Ystäväkirjassamme tavattava kirjailija Jarmo Stoor on julkaissut mm. romaaneja, novelleja ja näytelmän sekä kirjoihinsa pohjautuvia musiikkialbumeja ja -singlejä.

Kuinka sinusta tuli kirjailija?

En olekaan koskaan kertonut tästä koko tarinaa, joten kerronpa sen nyt.

Seitsemän vanhana kirjoitin isosiskon runovihkoon: Älä heitä kiveä, niin et särje ikkunaa. Siskon kaverit pitivät aforismia loistavana. En tiennyt mikä on aforismi, mutta se ei estänyt minua kirjoittamasta niitä lisää. Seuraavat yritykset eivät olleet yhtä onnistuneita, ja kirjoittaminen jäi vuosiksi. Uudelleen innostuin kirjoittamisesta seitsemännellä luokalla. Luimme koulussa Edgar Allan Poen novellin Amontillado-tynnyri. Synkästä novellista sain kipinän kirjoittaa kauhutarinoita. Tuolloin kolmetoistavuotiaana alkoivat myös tytöt kiinnostaa, muutenkin kuin lumipallomaaleina, ja kirjoitin lemmentuskissani vihkotolkulla rakkausrunoja.

Kotipuolessani Enontekiön Peltovuoman kylässä ei kirjoittamista pidetty oikeana työnä. ”Ei sole oikijjaa työtä, jos ei tule hiki tehessä”, tapasi kurttuposki kylän muori sanoa postimiehestä. ”Son semmosta hupsuttelua.”

Samaan hupsutteluun laskettiin kirjoittamisenkin kuuluvan. Kun kuusitoistavuotiaana sain jaetun ykköspalkinnon Riekko-lehden novellikilpailussa, sanoi äiti: ”Älä vain kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.”

Ismo oli kausijuoppo serkkupoika, jonka kirjoittama tarina oli julkaistu joulun alla Lapin Kansassa. Siitä pitäen Ismo tituleerasi itseään kirjailijaksi.

Öisin muiden nukkuessa kirjoitin tarinoita kynä kuumana, päivisin kannoin mukana pientä ruutuvihkoa johon kirjoitin oivalluksiani. Olin saanut kirjoittamisen palon sieluuni ja varoittelut kirjoittamisen turhuudesta vain värisyttivät tärykalvoja.  

Kuusitoistavuotiaana Enontekiön ainoana punkkarina, seisoin keväisen heinäpellon laidalla punainen tukka tuulessa havisten ja lausuin ääneen uhmakkaan lupauksen, että joskus minusta tulee kirjailija. Elämällä oli muutama mutka ja kanto varattuna tielleni, mutta koskaan en luopunut kirjailijahaaveistani. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin julkaistiin esikoisteokseni Kiehisiä, kirjoitettuani sen ensin seitsemäntoista kertaa uusiksi. Sama kirjoittamisen palo ajaa minua eteenpäin edelleen.

”Älä vain kuvittele alkavasti kirjailijaksi, ettei pietä hulluna niinko Ismoa.

Mikä on hienointa kirjailijan ammatissa?

Kirjailijan ammattiin sisältyy niin paljon upeita juttuja, että on vaikeaa nimetä vain yhtä, mutta ehkä se on hetki kun käsikirjoitus hahmoineen tempaisee mukaansa ja tarina lähtee lentoon. Silloin kirjan hahmot tekevät mitä tahtovat. Sellaistakin, jota en alun perin ajatellut niiden tekevän. Tämä vaiheen saavuttamiseen minulla menee kuukausia, mutta onneksi vaihe myös kestää kuukausia. Se on aikaa, jolloin herään yöllä kirjoittamaan kännykän tekstiviestikenttään mieleen putkahtaneita ajatuksia.

Olen ehtinyt työskennellä monissa ammateissa ja kirjailijan työn mielekkyydestä kertoo se, etteivät nämä öiset heräämiset keljuta eivätkä vie edes voimia. Päinvastoin, tarinan eteneminen ja toimivien lauseiden muotoutuminen paperille ilahduttaa ja voimaannuttaa aina yhtä paljon.

”Se on aikaa, jolloin herään yöllä kirjoittamaan kännykän tekstiviestikenttään mieleen putkahtaneita ajatuksia.”

Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää ja miten kirjasi syntyvät?

Herään aikaisin aamulla, yleensä puoli kuudelta. Juon puoli litraa vahvaa kahvia, ja muutaman leivän syötyäni ryhdyn kirjoittamaan. Ensimmäisenä kirjoitan yöllä mielessä kirkastuneita ajatuksia. Parin kolmen tunnin jälkeen pidän tauon, syön ja käyn hyvällä ilmalla ulkona kävelemässä. Iltapäivällä siirryn johonkin lempikahviloistani kirjoittamaan. Tavallinen työpäiväni päättyy puoli viideltä.

Kirjojeni takana on usein idea, joka on hautunut vuosia ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan teosta. Ideoita on nippu mielessä. Tulee hetki, jolloin jossain ideassa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja teos vaatii tulla kirjoitetuksi. Joskus kyseessä on oivallus kirjasta puuttuneesta kipinästä, toisinaan kyse on todellisesta tapahtumasta joka sitoo yhteen irralliset ajatukset. Todellinen tapahtuma muodostaa kehyksen myös ensi vuoden maaliskuussa julkaistavassa romaanissa. Olin kaksi vuotta sitten EM-kisoissa toisena osapuolena maailman pisimmässä kilpakädenvääntöottelussa, ja minua kohtaan epäreilun ottelun jatkuessa mieleen singahteli muistoja. Mielialojen vaihdellessa surusta hervottomaan hekottamiseen muistin enon opetukset, ensirakkauden ehdottomuuden ja lääkärin sanat, etten selkävammani vuoksi tulisi koskaan nostamaan mitään kynää raskaampaa. Näistä asioista olen pitkään ajatellut kirjoittaa, olen laittanut asioita ylös kirjaa varten, mutta ennen tunnin epäreilua kädenvääntöottelua ei minulla ollut tukevaa runkoa tarinanoksille.

”Kirjojeni takana on usein idea, joka on hautunut vuosia ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan teosta.”

Mikä teoksistasi on sinulle henkilökohtaisesti merkittävin?

Kuten aikaisemmasta käy ilmi, niin kirjailijalla on mielessä tuleva teoksensa. Yöheräämisien määrästä päätellen, siitä ehkä tuleekin merkittävin teokseni. Innostus ja voima tehdä teosta ovat ainakin huipussaan.

Julkaistuista teoksista merkittävin on omaan ja äitini lapsuuteen sijoittuva romaani Sieluhäkki, mutta ihan vain hiukkasen perässä on Motelli-romaani. Ja mukaan samalle viivalle on pakko asettaa pienoisromaani Haave ihmisestä, ja sen mukana kulkeva CD-levyllinen Latistajat-yhtyeessä kirjan pohjalta tekemääni musiikkia. Tästä teoksesta olen saanut eniten palautetta ihmisiltä, joita teos on koskettanut, lisäksi rosoisen musiikkialbumin kappaleita on mahtava esittää keikoilla. Mieli tekisi vielä jatkaa kirjalistaa, mutta jätän tähän.

Mitä kieli ja kirjoittaminen sinulle merkitsevät?

Kieli ja kirjoittaminen ovat minulle korvaamattomia välineitä itseni oppimiseen. Kielen kyky muokkautua paperilla sopivan makuiseksi keitokseksi on minulle ainainen ihmetyksen aihe. Ei ole liioiteltua sanoa: Kieli on identiteettini, kieli olen minä.

Kirjoittaminen on minulle yhtälailla pakko kuin intohimo, jos olen pari viikkoa kirjoittamatta tulen levottomaksi ja pää käy raskaaksi ylös kirjaamattomista ajatuksista.

”Kielen kyky muokkautua paperilla sopivan makuiseksi keitokseksi on minulle ainainen ihmetyksen aihe.”

Minkä neuvon antaisit kirjailijan ammatista haaveileville?

Kun kirjoittaa omasta elämästään, on paras asiantuntija asiassa. Kun tyyli ei ole vielä hioutunut, auttaa aihe jonka tuntee kirjoitusprosessin etenemistä. Ja kun kirjoittaa omasta elämästään, ei teos ole koskaan valmis. Itse en ole se, joka laittaa viimeisen pisteen viimeiseen kirjaani.

Valmista käsikirjoitusta lähettäessä kannattaa haarukoida sellainen kustantaja, joka on aikaisemmin julkaissut omasi tyylisiä teoksia. Käsikirjoituksen voi lähettää usealle kustantajalle samanaikaisesti.

Miten irtaudut kirjoittamisesta työpäivän jälkeen?

Katson Areenasta Poirotteja tai matkaohjelmia, urheilen, kävelen meren rantaan tai lähden muuten vaan ulos.

Kolme rakasta elämän tärkeimpiä teoksia

Nyt tuli ulkomaalainen kattaus, mutta nämä kirjat ovat vaikuttaneet eniten tekemisiini.

  • Edgar Allan Poe: Korppi ja Kultakuorianinen. Suomentaneet Niilo Idman, Yrjö Kivimies ja Eero Ahmavaara. Tässä kokoelmassa on novelli Amontillado-tynnyri,  josta vaikutuin kolmetoistavuotiaana kirjailijanalkuna. Teoksessa on muitakin kertomuksia, jotka ovat vaikuttaneet minuun syvästi, kuten Usherin talon häviö, William Wilson sekä Kuilu ja heiluri.
  • John Cleland: Fanny Hill, Ilotytön muistelmat. Suomentanut Erkki Suikkola. Kirja, jota luin murrosiässä salaa ja häpeillen. Nuoresta pojasta kirja tuntui hävyttömän riettaalta lyijykynäpiirroksineen alastomista naisista ja miehistä ja rakastelevista pareista.  Hain kirjan kirjahyllystä hiipien hiljaa kuin intiaani metsästysretkellä ja palautin sen yhtä varkain tarkalleen samaan paikkaan, jotten jäisi kiinni kirjan lukemisesta. Nyt kirjan teksti tuntuu enemmänkin runolliselta kuin rivolta. Fanny Hill auttoi oivaltamaan, että kaikesta voi kirjoittaa.
  • Luis Sepúlveda: Maailmanlopun maailma. Suomentanut Matti Botherus. Kirjan päähenkilö kehittyy valaanpyytäjästä valaiden suojelijaksi. Kirja auttoi ymmärtämään, että on olemassa asioita joista pitää kirjoittaa. Kirjan kansien väliin mahtuu vain tietty määrä sinne sopivia ajatuksia ja mielipiteitä, ja ne tulevat julkisiksi pitkällä viiveellä. Ylijäävistä ajankohtaisista asioista voi kirjoittaa muualle. Tänä vuonna kaksikymmentä vuotta täyttävä Pienvittuilijan blogi syntyi tästä ajatuksesta.