Sirpa Kähkönen. Kuva: Tomi Kontio
Olemme Suomessa tottuneet pitämään äidinkieltä yhtä itsestään selvänä kuin puhdasta juomavettä. Saamme turvallista juotavaa vesihanasta, meillä on lain takaama lupa käyttää omaa äidinkieltämme julkisesti ja edellyttää saavamme palvelut sillä.
Tämä helppous on harhaa. Moderni vesihuolto edellyttää monimutkaista teknologiaa, ja yhteiskunta suistuisi helposti raiteiltaan, jos juomaveden saanti vaikeutuisi tai estyisi kokonaan. Tai, niin kuin dystooppisessa kirjallisuudessa on esitetty, jos puhtaan veden lähteet joutuisivat totalitaaristen hallintojen tai suuryritysten valtaan.
Ymmärrämme, miten ihmistä voidaan hallita hänen perustarpeidensa kautta. Jano ja nälkä voivat paitsi nujertaa ihmisen, myös panna kokonaisia kansainvaelluksia liikkeelle.
”Meidän suomalaisten pitäisi ymmärtää
kielen merkitys samanlaisena perustavanlaatuisena ihmistä rakentavana tekijänä kuin vesi, ruoka ja suoja.”
Meidän suomalaisten pitäisi ymmärtää kielen merkitys samanlaisena perustavanlaatuisena ihmistä rakentavana tekijänä kuin vesi, ruoka ja suoja. Meidän suomalaisten siksi, että olemme onnistuneet parissa sadassa vuodessa rakentamaan vahvan aseman omalle kielellemme, jota puhuu häviävän pieni joukko ihmisiä maailmassa.
Suomen kieli ei ole syntynyt itsestään tieteen, taiteen, kaupankäynnin ja hallinnon kieleksi. Sitä on kehitetty ja suunniteltu, huollettu ja hoidettu 1800-luvulta saakka intohimolla, päämäärätietoisuudella ja rakkaudella. Sitä ovat kehittäneet niin kielitieteilijät, lääkärit, lakimiehet, kauppiaat, tutkijat kuin taiteilijatkin. Niin kuin olemme vähitellen onnistuneet rakentamaan vesihuollon, joka takaa terveellistä juotavaa taajamissa ja maaseudulla, samoin olemme onnistuneet rakentamaan kielen, jota voidaan käyttää yhteiskunnan kaikilla tasoilla.
”Hengissä pysyäkseen kieli tarvitsee käyttäjiä kaikilla yhteiskunnan tasoilla; se tarvitsee arvostusta ja jatkuvaa kehittämistä.”
Saatamme ajatella, että enää meidän ei tarvitse ponnistella äidinkielen eteen. Että kaikki on jo tehty; että on vanhanaikaista kantaa huolta omasta kielestä. Mutta hengissä pysyäkseen kieli tarvitsee käyttäjiä kaikilla yhteiskunnan tasoilla; se tarvitsee arvostusta ja jatkuvaa kehittämistä. Kielen on seurattava ajan ilmiöitä ja muututtava samaa tahtia käyttäjiensä kanssa. Kieli ei ole ulkoilmamuseo, se on basaari jossa kohtaavat kaikki maailman äänet. Siksi tarvitsemme myös jatkuvaa panostusta kirjallisuuteen, joka luonnollisesti moniäänisenä yhtä aikaa purkaa, rakentaa, kyseenalaistaa ja suojelee äidinkieltämme.
Juuri Virosta palanneena voin vain ihailla sitä, miten suuren merkityksen virolaiset antavat omalle kielelleen ja sen kehittäjille. Kirjailija Jaan Krossin syntymän satavuotisjuhlassa korostui äidinkielen voima historian ja kulttuurin rakennusaineksena. Viron kieli on joustanut moneen suuntaan, lainannut eri kielistä, ottanut vuosisatojen mittaan vaikutteita hallitsijoiden kielistä, ja silti säilyttänyt syvän omaleimaisuutensa. Kamppailussa oman kansan säilymisestä kieli on saanut aivan erityisen aseman.
”Englanti ei saa työntää äidinkieltämme kuriositeetin asemaan.”
Suomessa kielipoliittinen tilanne on toinen kuin Virossa. Meillä oman kielen korostamisessa saatetaan nähdä myös ei-toivottuja kansalliskiihkoisia piirteitä. Maailmanmitassa suomi on pikkuruinen kieli, mutta maamme rajojen sisällä se on enemmistöasemassa. Siksi meidän onkin tärkeää katsoa kahtaalle: ensinnä huolehtia äidinkielemme säilymisestä kaikkien alojen käytössä, paitsi päivittäisessä asioinnissa, myös tieteessä ja hallinnossa. Englanti ei saa työntää äidinkieltämme kuriositeetin asemaan.
Samalla meidän suomenkielisten pitää tiedostaa valta-asemamme Suomen alueella. On huolehdittava siitä, että ruotsin- ja saamenkielisten kielelliset oikeudet toteutuvat. Samoin on huolehdittava maahanmuuttajien kotouttamisesta kieliopetuksella, mutta myös tuettava heidän omien äidinkieltensä harjoittamista.
”Kenenkään ei pidä joutua luopumaan äidinkielestään, olkoon se kuinkakin harvojen harjoittama.”
Kenenkään ei pidä joutua luopumaan äidinkielestään, olkoon se kuinkakin harvojen harjoittama. Pienenä kansana tiedämme, että maailmalla on osattava muitakin kieliä kuin omaamme. Useamman kielen osaaminen lisää ymmärrystä. Kieli kantaa muassaan kokonaista maailmanselitystä, ja uuden kielen oppiminen voi keikauttaa kaiken totutun uuteen asentoon. Vieraassa kielessä vaeltaminen on seikkailu.
Mutta äidinkieli on juomavesi ja vielä enemmänkin: se on ensimmäinen syke, hengitys ja verenkäynti, jonka aistimme, kun emme vielä ole syntyneetkään tähän maailmaan. Se on kieli, jolla meitä hoivataan. Se on kieli joka vastaa ensimmäisiin kysymyksiimme.
Siksi sen nimi onkin äidinkieli.
Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
Helmikuun 21. päivä vietetään kansainvälistä äidinkielen päivää. Päivä juhlistaa kielellistä monimuotoisuutta sekä muistuttaa äidinkielen tärkeästä roolista. Lisätietoa: Unesco.
